Professori hyppäsi mäkikotkan siivelle

Mäkihyppääjä Matti Nykänen (1963-2019) eli sellaisen elämän, että siitä riittää kertomista jälkipolville. Juuri julkaistussa kirjassa mäkikotkan tarina kerrotaan sellaisella vimmalla, jota harvoin tapaa edes urheilukirjoissa (Kai Ekholm: Pilviin kahlittu poika, Docendo 2023).

Kielikuvat tönivät toisiaan, kun oman aikamme kurjensaari pääsee vauhtiin. Parhaimmillaan teksti on nautittavaa, joskin välillä menee överiksi niin kuin Nykäsen elämä.

Katsokaamme esimerkkien valossa, millainen mies oli professori Kai Ekholmin Nykänen. Luonnehdinnat on poimittu eri puolilta kirjaa. Ne eivät kirjassa ole yhtenä pötkönä, kuten tässä blogissa. Ihastukaa tai vihastukaa:

Matti Nykänen hyppäsi kuin jumala ja ryyppäsi kuin paholainen eikä koskaan kasvanut aikuisten maailmaan.

Nykäsessä oli pikkulinnun herkkyyttä ja sarvikuonon uhmaa. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän hän elämästä näytti ymmärtävän.

Matti oli tavis, lapsijumala ja diktaattori. Hän teki outouttaan näkyväksi tuplanopeudella, pikaliitoilla, juomalla, töpeksimällä, kiistämällä, pyytämällä anteeksi ja kompuroimalla uudelleen.

Hän surffasi vedenpaisumuksen edellä ja teki tienristeyksessä pikadiilejä paholaisen kanssa. Hänessä oli surmanajajan rohkeutta ja sotakoneen päättäväisyyttä. Hän oli gämblääjä ja riskinottaja. Lopulta paholainen saapui sopimuksen mukaan perimään omansa, nousevalla korolla.

Matti oli persona dramatis, jolle tapahtui kuin yhteiskunnan ylimyksille. Kansakunta sai seurata ahnaasti Nykäs-performanssia, vuosikymmenten resuista saippuaoopperaa… Mies kuin julkinen soratie, jota kaikki kävivät ajamassa, jos vaikka mestaruus tarttuisi.

Loppuvaiheen Matti Nykänen oli särisevä valomainos, johon kaikki olivat siedättyneet. Hän oli ratiseva peltilelu, jonka epärytmistä menoa seurasimme vailla parempaa tekemistä. Hän oli kokopäivähäirikkö joka kulki yleisön joukossa sokka auki. Hän oli melukylän pirteä psykootikko, jolle kukaan ei viitsinyt tehdä diagnoosia. Hän yllätti median kuin väijytys ratsuväen.

Matti Nykäsellä oli titteleitä, voittoja, avioliittoja, eroja, ystäviä ja vihollisia enemmän kuin on yhdelle ihmiselle kohtuullista. Hän vietti julkisuuden apinahäkissä kolmekymmentä vuotta. Hyppykuninkaasta ryyppykuninkaaksi. Olympiatähdestä baarien viihdyttäjäksi. Ylämäkeä ja alamäkeä.

Välillä hän oli täydellinen urheilun herrasmies, toisinaan totaalinen törppö ja järjettömyyden kuningas.

Matti Nykänen oli oman elämänsä sivuhenkilö, jonka tarinalla ei ollut koskaan onnen mahdollisuuksia. Tuhoutuminenkin on osa elämän loistokasta mosaiikkia.

Hän oli lainassa kuin enkeli ja poistui siipirikkona kapakan takaovesta.

Tyylistä voidaan olla monta mieltä, mutta Pilviin kahlittu poika ei olekaan mikään tavanomainen urheilukirja. Siinä on rosoa, särmää ja häpeämätöntä analyysiä.

Tiedän, että eräät, kuten Hesarin kriitikko, ovat närkästyneet kirjasta https://www.hs.fi/urheilu/art-2000009901476.html. Ekholmin olisi pitänyt katsoa nenäänsä pidemmälle eikä arvostella toimittajia niin kuin hän kirjassa tekee.

Turha kenenkään on loukkaantua tai olla loukkaantuvinaan Nykäsen puolesta. Kannattaa ainakin lukea ensin kirja ennen kuin närkästyy yksittäisten sitaattien pohjalta.

Lukijoita Ekholm tosin varoittaa jo alkulehdillä: ”Kirja sisältää väkivaltaa ja itsetuhoisuutta, eikä sitä voi suositella herkille tai tosikoille.”

Professori Kai Ekholm, Kansalliskirjaston entinen ylikirjastonhoitaja, on monipuolinen kirjamies. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja, joista tunnetuin lienee Jörn Donnerin elämäkerta.

Tekevälle sattuu. Aina ei mäkihyppääjänkään ponnistus osu kohdalleen ja ilmalento voi päättyä tasajalka-alastuloon, mistä verotetaan pisteitä.

Jos Pilviin kahlittu poika ei olekaan ihan nappihyppy, niin se on puutteineenkin lennokas ja omaperäinen analyysi paitsi Nykäsen erikoisesta elämästä myös meistä suomalaisista.