Puujalkavitsien kruunaamaton kuningas

Hesarin ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski on joissakin arvioissa nimetty puujalkavitsien kruunaamattomaksi kuninkaaksi. Arvonimi ei tule tyhjästä. Heikki on jo pitkään tehtaillut X:ään lyhyitä sanaleikkejä, jotka haiskahtavat puujalkavitseiltä.

Aittokosken sanaheikit nauttivat X:ssä suurta suosiota. Pari esimerkkiä viime päiviltä. ”Ostin keittiöön Applen uuden vesikalusteen. Se on iHana!”

Ja toinen: ”On ihan maagista, kuinka suomalaisisät onnistuvat loihtimaan kömpelöitä sanaleikkejä tyhjästä. Etten sanoisi: suorastaan faijanomaista!”

Asemaansa Aittokoski vahvistaa uudella romaanillaan Kunnon kansalainen (Gummerus 2024). Sen päähenkilö on Varjeluspoliisin vahtimestari Ville, joka käy Jukolan uimahallin saunassa olemassa hiljaa. Hän häiriintyy tyhjästä puheesta. Hänen mielestään suomalaisten pyhässä paikassa vain kiuas saa puhua.

Mutta kuten tiedämme, yleisissä saunoissa hiljaisten joukkoon mahtuu aina juttelijoita pilaamaan harrasta hetkeä. Heti tarinan alussa Ville kohtaa saunan lauteilla miehen, joka rikkoo hiljaisuuden: ”Terve ja turaus”, mies huudahtaa. ”Täällähän on hiljaista kuin huopatossutehtaalla!”

Saunarauha on pilalla.

Kun Ville saunoo, hän tapaa lauteilla usein Rexona-miehen. Tämän huumori on puujalkavitsejä pullollaan, tajunnanvirtaa asiasta toiseen:

Vasta la vihta peipi, sano Svartsenekkeri! Mietitään sitä sitten syssymmällä! Syssystä jouluun! Karkki vai kepponen! Hyvää itsepäisyyspäivää! Kaamosta pukkaa! Talvi yllätti autoilijat! Kitka vai nasta? Vihta vai vasta? Kas siinä pulma… Kevättä kohti mennään! Hillolla vai mantelilla? Munarikasta päänsisäistä! Klaara vappen! Lomille lomps! No jokos ne tuli lusittua? Ei muuta ku takaisin verstaalle! Sorvin ääreen! Kustannuspaikalle! Jaaha, näin on, että heitähän Väinö löylyä!

Ja tätä rataa… Aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää Rexonaa:

Että jotta koska kun, jos vaikka kuin! Tupii oor nattupii, tötteröö vai pikarii? Aus pai mit nah sait vontsuu! Inessiivi elatiivi illatiivi atessiivi aplatiivi, yllä alla, eestä takaa, illatiivi elatiivi, illatiivi elatiivi!

Suosikkini Kunnon kansalaisen henkilögalleriassa on Virhe-Janne Viialasta. Juuri mikään, mitä hän sanoo, ei mene aivan kohdilleen, mutta silti hän ilmaisee itseään ymmärrettävämmin kuin kukaan muu.

Virhe-Janne kertoo elämästään Villelle: Mä ostin kuule moottoripyörän. Voi sitä vauhdin karmaa! Ja Camel-buustit myös, huomaatko, nää on miehille jotka polkee omia kulkujaan! Pitää kato elää tossa ja nyt!

Vaimoaan Virhe-Janne kehuu tähän tapaan: Riitta on ihan yliverto. Se sitä paitsi sano mulle, ettei kukaan muu huolis, ku mä oon tällanen vohvelisankari. Se oli neulan kantaan!

Aittokosken työnantajan Hesarin nuiva arvio Kunnon kansalaisesta aiheutti lievän kohahduksen toimittajakuplassa. Kriitikko Sakri Pölönen huipensi arvionsa Aittokoskesta: Hänen meriiteillään olisi ollut lupa odottaa jotain Kunnon kansalaista enemmän.

Onhan se hämmentävää, kun arvostettu ja palkittu ulkomaantoimittaja sekä tietokirjailija heittäytyy humoristiksi. Siinä on monella naurussa pitelemistä.

Puujalkavitsien ystävänä viihdyin vallan mainiosti Aittokosken sanaleikkien parissa. Eikä romaani ole pelkkää sanaleikittelyä – siinä on myös tummia sävyjä. Veljen ja isän kohtalot eivät naurata.

Kunnon kansalainen on laatutyötä, oman lajinsa parhaimmistoa, vaikka romaanin aihe sinänsä kuulostaa vähän kuluneelta.

On helppo yhtyä Aittokosken omaan kiteytykseen, jonka mukaan absurdi päähenkilö vaikenee tiensä suomalaisuuden ytimeen.

  

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu