Raihnainen Kennedy koukussa amfetamiiniin

Presidentti John F. Kennedyn (1917-1963) imago oli nuorekas, energinen ja tarmokas. Julkikuva oli kaukana todellisuudesta.

Kennedyn todellinen terveydentila onnistuttiin salaamaan pitkään. Vasta 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen paljastui, miten raihnainen ja lääkkeistä riippuvainen mies oli ollut Yhdysvaltain johdossa.

Kennedystä kertova luku kuuluu filosofian tohtori Susanna Suomelan juuri ilmestyneen mainion kirjan kiinnostavimpiin jaksoihin (Uupuneet – Rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille, WSOY 2023).

Kennedyn vitaalinen presidenttiys oli Suomelan mielestä pelkkä suuri ja valheellinen performanssi: ”Kulisseissa Jack oli uupunut ja monisairas mies, jonka päivät kuluivat suurelta osin lepäämiseen, erilaisiin hoitoihin, injektioihin ja lääkepillereiden naposteluun.”

Kennedyn lääkelista oli häkellyttävän pitkä. Vakavimpiin vaivoihinsa hänellä oli lisämunuais- ja kilpirauhaslääkitys sekä niiden lisäksi ”aikamoinen cocktail kaikenlaisia muita pillereitä”.

Kirjan mukaan Kennedy oli koukussa amfetamiiniin, jonka ”euforiaa ja energisyyttä lisäävään vaikutukseen” hän tutustui ensimmäisen kerran syksyllä 1960 ennen kuuluisaa vaaliväittelyään Richard Nixonin kanssa.

Kun Nixon hikoili ja näytti ahdistuneelta, Kennedy uhkui nuorekkuutta ja voimaa. Väittelyn sanotaan ratkaisseen vaalituloksen Kennedyn eduksi.

Kennedyn amfetamiinitohtorina toimi New Yorkin eliitin suosima lääkäri Max ”Dr. Feelgood” Jacobson. Salailun vuoksi keksittiin koodilause ”rouva Dunn soittaa”, mikä kertoi Jacobsonille, että puhelu tuli Valkoisesta talosta.

Aikalaistodistusten mukaan Kennedy ihastui amfetamiinin vaikutuksiin ja kertoi lihasheikkoutensa kadonneen, ja mielialakin oli tyyni ja virkeä.

Tohtori Hyväolo eli Jacobson oli lääkelaukkuineen mukana, kun Kennedy tapasi Wienissä ensi kerran Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin.

Susanna Suomela kirjoittaa: ”Mikäpä sen mukavampaa ja kätevämpää kuin lähteä korkean tason poliittiseen tapaamiseen tietäen, että tohtori Hyväolo odottaisi sivuhuoneessa injektioruisku tanassa valmiina tuikkaamaan tarvittaessa lisävirtaa presidentilliseen olemukseen.”

Todettakoon tässä sekin, että amfetamiinia oli Yhdysvalloissa yleisesti ja reseptivapaasti saatavilla aina 1960-luvun puoliväliin asti.

Tohtori Jacobson oli kehitellyt myös lääkesekoituksen, joka Suomelan mielestä oli kuin Milla Magian keitos: amfetamiinin, kortikosteroidien ja vitamiinien lisäksi valmiste saattoi sisältää myös jauhettua luuydintä, istukkaa ja sähköankeriasta.

Kirsikaksi Kennedyn tuhdin farmakologisen kakun päälle Suomela nimeää Demerol-nimisen addiktoivan, opioidipohjaisen kipulääkkeen, ”jonka käytöstä kuullessaan jopa amfetamiini-Jacobson kauhistui”.

En mene enempää lääketieteellisiin yksityiskohtiin, joita Suomelan kirjassa riittää. Vakavin Kennedyn sairauksista lienee ollut munuaissairaus, Addisonin syndrooma, jonka oireluettelo on pitkä.

Uutta keksintöä, kortisonihoitoa, Kennedy sai vaivoihinsa jo 1930-luvulla. Kortisoni haurastutti luustoa ja pahensi selkäongelmia. Kortisonin sivuvaikutuksia ei aluksi kovin hyvin tunnettu.

Kennedy johti Yhdysvaltoja selkä romuna ja vatsa kuralla. Sairaushistoria kasvoi yhtä jalkaa poliittisen ansioluettelon kanssa.

Äänestäjät eivät Kennedyn vaivoista tienneet. Susanna Suomela esittääkin kysymyksen: Kuinka moni amerikkalainen olisi epäröimättä antanut äänensä miehelle, jonka lääkelista oli pidempi kuin keskivertoäänestäjän mummolla?

Suomela kirjoittaa suurella myötätunnolla niin Kennedystä kuin muistakin hauraista merkkihenkilöistä. Kennedy-jakson hän päättää ihailemalla ex-presidentin sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä: ”Huikeaa, Jack, huikeaa!”