Raija Orasen Armi kriitikon hampaissa
Raija Oranen on ristiriitaisia tunteita herättävä kirjailija. Kriitikot eivät aina ole arvostaneet hänen runsasta tuotantoaan, mutta lukijoita hänen kirjoillaan on yleensä ollut paljon.
Orasen juuri julkaistu uusi romaani jatkaa vanhalla, tutulla linjalla. Päähenkilöksi on valittu tunnettu henkilö, tällä kertaa Armi Ratia (1912-1979), jonka elämästä kirjailija rakentaa faktaa ja fiktiota sekoittavan tarinan (Minä Armi Maria R., Otava 2023).
Ratia-kirjaa vaivaavat samat ongelmat kuin usein muitakin Orasen historiallisia romaaneja. Aineistoa on kerätty paljon ja taustatyöt on tehty huolellisesti, mutta lopputulos on kuin raakaversio kaunokirjallisen työn pohjaksi.
Tähän on kriitikkojen helppo tarttua. Hesarin Suvi Ahola julisti laajassa arviossaan, että Oranen on kirjoittanut romaaninsa Marimekon perustajasta aiempien biofiktioidensa tapaan kärjistäen, vanhaa toistaen ja surutta lainaten toisten teoksia.
Aholan mielestä romaani Armista ei ole tietokirjallisuutta (elämäkerta) eikä kaunokirjallisuutta vaan pikemminkin faktaa ja fiktiota yhdistelevän tekstin tuottamista. Aholalle tuli mieleen Kuvitettuja klassikkoja-lehti, joka esitteli maailmankirjallisuuden merkkiteoksia sarjakuvamuodossa.
Tähän tarttui emeritusprofessori Jukka Paakki mielipidekirjoituksessaan. Hänen mielestään Ahola arvioi Orasen teosta väärin perustein. Biofiktiossa kyse on kuulemma viihteestä ja viihdekirjoja olisi arvioitava omin kriteerein.
Paakki huipensi kirjoituksensa vaatimukseen, että kun joku seuraavan kerran arvioi tähän genreen sijoittuvan romaanin, hän keskittyy vastaamaan yhteen ainoaan kysymykseen: onko kirja viihdyttävä?
Raija Oranen itse ei ainakaan takavuosina viihdekirjailijan leimaa itselleen hyväksynyt. Eräässä haastattelussa hän syytti leimaamisesta ”miehenköriläitä, jotka ymmärtävät vain sotaa, väkivaltaa ja kurjuutta käsittelevän äijäkirjallisuuden päälle”.
Olen viime vuosina lukenut lähes kaikki Orasen suurmies- ja suurnaisromaanit. Ratia-kirja ei ole parhaasta päästä, joskin arvioon voi vaikuttaa se, että en ole Ratiasta yhtä kiinnostunut kuin esimerkiksi Mannerheimista, Kekkosesta tai Koivistosta.
Sehän antaa tunnetusti ryhtiä tekstiin, kun lainaa omia, vanhoja juttujaan. Orasen Paasikivestä kirjoittamasta Hirmuinen mies -romaanista kirjoitin taannoin, että se on pikemminkin historiallinen kronikka Paasikiven ajan tapahtumista kuin kaunokirjallinen teos.
Näinkin kirjoitin: ”Laajan aineiston jalostaminen taiteeksi vaatii kuitenkin aikaa, jota ei kai ole tarpeeksi, jos kirja pitää sysätä markkinoille joka vuosi.”
Kiivas julkaisutahti on näkynyt lopputuloksessa ja näkyy yhä.
Orasen historiallisten romaanien arvioissa olen havainnut karkean nyrkkisäännön. Jos arvion tekee taustaltaan politiikan toimittaja, hän kehuu, mutta jos arvion tekee kaunokirjallisuuteen erikoistunut kriitikko, hän moittii.
Itse olen pudonnut väliin ja ymmärrän nykyään kaikkia osapuolia, usein myös itseäni. Yleensä olen viihtynyt Orasen historiallisten romaanien parissa.
En laittanut juttuun linkkiä Hesarin arviosta, koska se näyttää olevan vain lehden tilaajille.
Ilmoita asiaton viesti
Itse en ole kiinnostunut lukemaan kirjaa Armi Ratiasta, kun hänestä aikanaan kirjoitettiin niin paljon juttuja jo lehtiinkin. Lähes kyllästymiseen asti.
Oli toki mielenkiintoinen ja räväkkä nainen, johon itsekin tutustuin muinoin toimittaja Mirja Sassin kutsuilla. Tosin vain hyvin pintapuolisesti, mutta tykkäsin hänen reilusta ja mutkattomasta tyylistään.
Ilmoita asiaton viesti
Luin Suvi Aholan arvostelun sen ilmestyessä. Hieman hämmästyin myös Aholan kriittisyyttä.
Toisaalta: jos maan suurin lehti tekee parin sivun (! – muistaakseni) jutun uudesta kirjasta, on se jo sellaisenaan valtavan suurin palvelus kirjailijalle. Läheskään kaikki eivät saa tällaista kunniaa
Aholan keskeinen peruste kritiikissä oli se, että Orasen teos ei tuo mitään uutta tietoa tai näkökulmaa Armi Ratian persoonaan tai elämäntyöhön – eikä Aholan mielestä myöskään mitään uutta (tai mielenkiintoista) kotimaiseen kaunokirjallisuuteen.
No, en ole Orasen Ratia-kirjaa lukenut, enkä todenn. tule sitä lukemaankaan. Tosin Aholan juttu hieman lisäsi sen todennäköisyyttä että kirjan luen.
J.k. Eiköhän Armi Ratia ole jo saanut riittävästi huomiota, elämänkertoineen, fiktioineen, näytelmineen, elokuvineen, näyttelyineen jne. jne.
J.j.k. Ysi kiinnostavimmista Ratian persoonaa epäsuorasti valottavista tuotoksista on dokumenttielokuva Maija Isolasta.
Ilmoita asiaton viesti
Kun kirjoitetaan elävästä henkilöstä, joka on elänyt meidän useimpien aikalaisena, nykyään tiedetään, että fiktiolle ei jää kovin paljon tilaa. Blogisti mainitsee, että Raija Orasta olisi syytetty muiden kirjailijoitten tekstien lainaamisesta, asia saattaa olla kuitenkin niin, että kaikki ovat käyneet samalla kulholla – nimittäin arkistoissa. Noin tunnetusta henkilöstä kuin Armi Ratia on ollut suomalaisena pukemisen ikonina – hän vapautti monet monet suomalaiset naiset kukallisista satiiniaamutakeista ja tupakista – hän vapautti heidät aamupäivämekoillaan paitsi kotioloissa mukavasti oleilemaan ja myös samoissa mekoissa kaupungille kulkemaan. Tämä on mielestäni Armi Ratian suuri palvelus suomalaisille naisille ja myös miehille.
Arkistot armaat. Luin kuin jonkinlaisena avainteoksena Raija Orasen Fanny-kirjan, jota suosittelen suomalaisten suurnaisten ystäville. Kirjan nimessä ei suuruus juuri paista, mutta kyse Fannyssä on Fanny Grahnista, joka oli Sinebrychoffin tehtaan omistaja ja hänkin sukunsa tapaan hyväntekijä ja Helsingin taustavaikuttaja ja rahoittaja. Kirja on kuin se olisi Fannyn omasta kynästä lähtöisin, mutta tätä asiaa en tahdo lainkaan moittia. Onhan se kuitenkin kirjan päähenkilöille mukavampaa, että heistä kirjoitetaan jälkipolvissa mieluummin kuin, että he itse julkaisisivat omia elämänkertojaan. Kiitokset suomalaisille arkistoille ja kirjastoille, kun meitä jälkipolvia näin tiedoin valaistaan.
Ilmoita asiaton viesti