Rakkautta vallankumouksen ja KGB:n varjossa

Päivi Lipponen tunnettiin takavuosina kunnianhimoisena ja tarmokkaana poliitikkona. Kun poliitikon ura on ainakin toistaiseksi päättynyt, Lipponen suuntaa tarmonsa kirjallisiin harrastuksiin.

Eilen (17.8.2022) julkaistu historiallinen romaani (Toivon että tapaamme, Otava 2022) huipentuu kuusikymppisen suomalaisnaisen junamatkaan Helsingistä Leningradiin vuonna 1958. Sitä ennen on tapahtunut paljon.

Päähenkilö Sofia Tähtinen meni nuorena tsaarinajan Pietariin palvelijaksi, rakastui kommunistiin, tapasi vallankumouksen merkkihenkilöt, joutui vankileirille Stalinin vainoissa, loikkasi takaisin Suomeen ja eli vuosikaudet toisella nimellä Elannon leipätehtaan työntekijänä.

Nyt kolme kertaa nimeään vaihtanut Sofia on suostunut KGB:n kuriiriksi. Hän salakuljettaa kirjettä, joka on osa KGB:n suuroperaatiota Suomessa.

Sofia ottaa riskin ja lukee junassa repeytyneen kirjeen. Siinä kerrotaan KGB:n suunnitelmasta vetää Suomi entistä tiukemmin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

KGB:n mukaan omapäinen Kekkonen on vienyt Suomea liiaksi länteen. Suomi ja Kekkonen aiotaan panna ruotuun ja ottaa tiukasti NKP:n keskuskomitean valvontaan.

Kirjeessä raportoidaan myös, että ”olemme rekrytoineet monia yliopisto-opiskelijoita, jotka rakentavat Toveri Taisto Sinisalon ympärille nuorisoliikettä, joka on saanut nimekseen taistolaiset ja tähtää vallankumoukseen”.

Lipponen käyttää tässä reippaasti taiteellista vapautta, sillä 1950-luvulla ei puhuttu taistolaisista. Itse Taisto Sinisalokin oli 1950-luvun lopulla tuntematon SKP:n piirisihteeri Kymenlaaksossa. Taistolaisiksi Sinisalon joukkoa alettiin nimitellä vasta 1970-luvulla.

Romaaniaan Lipponen kutsuu faktafiktioksi. Romaani ei synny pelkistä faktoista. Tässä tapauksessa tarvitaan myös rakkautta ja romantiikkaa. Sitä nuoren naisen elämään tuo Boris, vallankumouksellinen hevosrenki, joka työskenteli Sofian kanssa samaan aikaan Jusupovien palatsissa Pietarissa ennen vallankumousta.

Jusupoveilla Sofia koki paljon: hän todisti jopa Rasputinin myrkytyksen ja murhan. Boriksen kautta hän tapasi vallankumouksen merkkimiehet Leninistä Staliniin. Sofiasta tuli kommunisti.

Stalinin vainoissa 1930-luvulla Boris pelastaa nahkansa, mutta Sofia passitetaan pahamaineiselle Vorkutan vankileirille. Intensiivinen kuvaus leirioloista kuuluu romaanin parhaisiin jaksoihin.

Sofia vapautuu leiriltä yllättäen ja koulutetaan nopeasti vakoilijaksi. Hän loikkaa kuitenkin Suomeen ja menee töihin Elannon leipätehtaalle. Mutta KGB:n käsi on pitkä. Musta Popeda päivystää tehtaan portilla ja nahkatakkiset KGB-miehet kyttäävät vieressä lierihattuineen.

Lipponen solmii monipolvisen romaanin langat yhteen näppärästi Boriksen kirjeessä, jonka Sofia lukee junassa. Onnellista loppua kohti mennään, vaikka loppuratkaisu jätetään sillä tavalla avoimeksi, että lukija voi kuvitella omiaan.

Kirjan aiheina Venäjän vallankumous, vankileirit ja Stalinin vainot eivät ole uutuudella pilattuja. Lipponen onnistuu kuitenkin kertomaan sen verran hyvän tarinan, että mielenkiinto pysyy vireillä, vaikka vuosilukujen ja takaumien keskellä usko välillä horjuu.

Ihmissuhteiden kuvaajana Lipponen ei ole parhaimmillaan. Väkinäiseltä ja kömpelöltä vaikuttaa myös mukaan ympätty kolmiodraaman poikanen (Sofia-Boris-Pjotr).

Kaikesta huomaa, että romaani on kirjoitettu tosissaan. Ripaus rentoutta ja huumoria olisi tehnyt terää vakavien asioiden keskellä.

Toivon että tapaamme on kunnianhimoisesti toteutettu kelpo romaani, jonka syntymisestä kustannustoimittaja Lari Mäkelä saa kirjailijalta vuolaat kiitokset: ”En olisi kyennyt kirjoittamaan romaania ilman häntä.”

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu