Ristiriitojen Donnerista loistelias elämäkerta

Ei ole kulunut kolmeakaan kuukautta Jörn Donnerin (1933-2020) kuolemasta, kun jo julkaistaan ensimmäinen elämäkerta (Kai Ekholm: Jörn Donner – Kuinka te kehtaatte, Docendo 2020). Tänään julkaistu teos on armoton läpivalaisu, mutta lopulta myös armollinen yhteenveto Donnerin elämästä.

Kyseessä ei ole mikään pikaelämäkerta vaan pitkän valmistelun tulos. Kirjan alkupuoli on tyylillisesti parasta asiatekstiä mitä tässä maassa on viime vuosina kirjoitettu. Keskivaiheilla tahti vähän hyytyy ja menee luetteloksi, kunnes koittaa loppunousu.

Ekholm haastatteli Donneria useita kertoja ja tapasi hänet viimeksi vain viikkoa ennen hänen kuolemaansa. ”Halasin häntä, ja hänen selkärankansa oli kuin männyn oksa.”

Mikä mies Jörn Donner lopulta oli? Ekholm pohjustaa kysymystä kirjoittamalla, että Donnerin julkisten kasvojen takana on riehunut faustinen myrsky: aristokraatti vai kekkuli, kirjailija vai skribentti, kulttuurin portaalihahmo vai kikkeliään heiluttava mediamarakatti?

Kaikkea tätä ja paljon muuta. Donner antoi julkisuudelle kaikkensa; tarinansa, kasvonsa, avioliittonsa, sielunsa, siittimensä ja syöpänsä. Kuitenkaan meillä ei Ekholmin mukaan ole kunnollista kuvaa siitä, millainen kirjailija, journalisti ja intellektuelli Donner lopulta oli.

Porvarillista Donneria imarteli julkisuus, jossa hän kylpi, kapinallisesta Donnerista se oli naurettavaa koketeerausta. Kaksijakoinen mies, kävelevä ristiriita.

Donner nautti luomastaan tupakoivan, ryyppäävän ja estoitta parittelevan rappiosankarin roolistaan. Todellisuudessa hän oli kovakuntoinen, harrasti useita urheilulajeja ja oli tarkka ruokavaliostaan.

”Hän esiintyi baarien miehenä, vaikka viihtyi parhaiten verkkoja kokemassa. Hän mesosi vuosikymmeniä julkisuudessa, vaikka kaipasi kirjoitusrauhaa. Hän esiintyi tylynä misantrooppina, vaikka oli kohdatessa lämmin ja välittävä hahmo. Hän esiintyi erakkona, vaikka kohtasi satoja ihmisiä.”

Donner oli lahjakas, siitä ei ole epäilystäkään, eikä hän kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, mutta kuten Göran Schildt sanoi jo vuonna 1967, ”emme oikein tienneet minkä alan lahjakkuus hän varsinaisesti on”.

Ekholm nimeää yhden lahjakkuuden lajin, jossa Donner oli ylivoimainen. Hänen erikoislahjakkuutensa oli muiden suututtaminen. Hän oli provokaattori, mutta ylintä valtaa hän suorastaan liehitteli.

Kun presidentti Niinistö ja Donner keskustelivat Helsingin kirjamessuilla 2015, syntyi Ekholmin silmin tällaisia piruetteja: ”Keskustelu vaikuttaa sirostelevalta rokokootanssilta, jossa esiintyjät hipaisevat toisiaan liepeestä ja pyörähtävät toistensa ympäri.”

Elämäkerrassa keskitytään erityisesti Donneriin kirjailijana. Ekholm kävi läpi Donnerin koko epätasaisen kirjallisen tuotannon. Romaanit saavat yllättävän tylyn arvion. On puhuttava erikseen faktasta ja fiktiosta.

Donnerin kaunokirjallinen ura huipentui 11-osaiseen sukuromaaniin. Ensimmäistä osaa lukiessaan Ekholm hämmästyi, miten teennäinen ja kehno se oli. ”En ollut lukenut koskaan yhtä huonoa ja ulkokohtaista teosta. Kirjan asetelma on kuin naistenlehden jatkonovellista, ja sen henkilöt replikoivat kuin 1800-luvun teennäisessä porvarillisessa romaanissa. Taitamattomuus huutaa.”

Sarjan edetessä taso parani ja Donner sai Finlandia-palkinnon vuonna 1986 romaanistaan Isä ja poika.

Viime vuosien suurhanke, yli tuhatsivuinen Mammutti, on luku sinänsä, ja jopa Donnerin asteikolla suuruudenhullu teos, pääosassa Donner, joka puhuu Donnerista Donnerille. ”Yksinäisyyden suurmestarin yksinäinen teos, joka sisältää ripauksen eläimellistä kaaosta.”

Donnerin kestävintä kirjallista tuotantoa ovat hänen raportti- ja reportaasikirjansa, kuten Tonava- ja Berliini -raportit, jotka hän kirjoitti nuorena miehenä. ”Hänen parhaansa ovat yhä lajinsa parhaita: Uusi maammekirja on komea saavutus, jota kukaan ei ole ylittänyt.”

Elämäkerran kokonaisarvio Donnerin tuotannosta kääntyy armollisesti plussan puolelle, vaikka mukaan mahtuu paljon epäonnistuneita hankkeita ja hölmöilyjä.

Donner toi Ekholmin kiteytyksen mukaan suomalaiseen kulttuuriin eurooppalaista sivistystä, uudisti raporttikirjallisuuden ja teki omaelämäkerrallisuudesta vakavasti otettavan lajityypin.

Jörn Donner ei ehkä jää Suomen historiaan ensimmäisen luokan merkkimiehenä taiteellisilla tai poliittisilla ansioillaan, mutta kunnon shown hän ainakin järjesti.

Kai Ekholm taas jää historiaan ensimmäisenä, joka kirjoitti elämäkerran Donnerista. Lopputulos on loistava. Rima on asetettu korkealle tuleville Donner-tutkijoille.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu