Ristiriitojen Rintala – Kiistelty Kekkonen

Paavo Rintalan (1930-1999) romaani Kekkosen aika (Otava) ilmestyi vuonna 1970. Kekkonen oli tuolloin vielä voimainsa tunnossa.

Rintala oli julkisesti Kekkosen mies. Hänet oli valittu edellisvuonna Neuvostoliiton ohjauksessa olleen Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi Kekkosen houkuttelemana.

Kekkosen aika -romaanin jälkeen Paavo Rintala julkaisi vuonna 1982 kirjansa Valehtelijan muistelmat. Se kohahdutti sekä kirjallisia että poliittisia piirejä.

Valehtelijan muistelmat oli kirjallinen tapaus, tuoreeltaan tehty julma tilitys Kekkosen ajasta. Ja kun asialla oli Kekkosen mieheksi tiedetty kirjailija, se herätti erityistä huomiota.

Valehtelijan muistelmia vähemmän tunnettu on nyt lukemani, 12 vuotta aiemmin ilmestynyt Kekkosen aika. Se ei ole läheskään yhtä tuhti ja ansiokas kuin Valehtelijan muistelmat, mutta yllättäen sieltä löytyy jo samoja Kekkos-kritiikin aineksia.

Rintala oli ristiriitainen kuin Paasikivi, julkisesti Neuvostoliiton ja Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan ystävä, mutta yksityisesti ankara kriitikko.

Rintala käytti Kekkos-romaanissa myös taiteellista vapauttaan ja pani romaanihenkilönsä laukomaan sellaisia totuuksia, joita itse ei kehdannut julkisesti sanoa.

Romaanissa eletään Suomen kesää 1968. Ryhmä henkilöitä selvittelee suhdettaan Kekkosen aikaan. Kekkosta henkilönä ruoditaan melko vähän, mutta aina silloin tällöin joku iskee terävän piikin presidenttiin ja hänen hoviinsa.

Puhutaan Skandinavian kaljupäästä, joka pyrkii elinikäiseksi presidentiksi. Rintala luettelee pitkän rimpsun tapoja, joilla Kekkonen vaikutti massojen tunteisiin ja kiteyttää lopuksi:

”Hän on tehnyt asemansa koskemattomaksi kuin mikäkin kansantribuuni ja tulkitsee Suomen ja muun maailman suhteita kuin ylipappi. Ja kansa onneton uskoo.”

Kekkosen K-hoviin kuuluivat kirjan mukaan kaikki 1960-luvun sprengtportenit, jotka tavoittelivat valtaa omaksi edukseen: ”Maanitteluilla, uhkauksilla, salaisilla ryyppäjäisillä ja pohjois-pohjalaisen maalaisukon jouhevuudella hän on pystynyt hallitsemaan tätä hurjaa joukkiota.”

Suorastaan profeetallisia sävyjä kirja saa, kun Rintala vaatii romaanihenkilönsä suulla, että maailman täytyy herätä havaitsemaan tämä syrjäinen kolkka Itämeren tuntumassa:

”Ihmisten on saatava tietää, että Suomessa elää vielä niitäkin, joiden niskaa ei ole saatu taipumaan K-ikeeseen. Euroopan on nähtävä se tihentyvä uhka, joka vuosi vuodelta laskeutuu suuren idän taivaalta Helsingin ylle ja tukahduttaa tämän vapaan maan ilmapiirin.”

Ja tämähän on täyttä tätä päivää:

”Me uskomme, että työmme tulokset ajan oloon vaikuttavat ja että talousliittoutumat ja Nato vielä kerran näyttävät, missä raja kulkee vapaan Euroopan ja Kremlin välillä.”

Juuri näin on käynyt. Neuvostoliitto romahti, tilalle tuli Venäjä, Suomi liittyi Natoon ja itärajalle rakennetaan muuria.

Raja railona aukeaa, kuten Uuno Kailas runoili 1930-luvulla: Edessä Aasia, Itä. / Takana Länttä ja Eurooppaa; / varjelen, vartija sitä…Kaukaa, aroilta kohoaa / Iivana Julman haamu. / Turman henki, se ennustaa: / verta on näkevä aamu.

Kekkosen aika ei ole kirjallisilta ansioiltaan läheskään Rintalan parhaita romaaneja. Se on kuitenkin ajankuvana kiinnostavaa luettavaa ja pohjustaa hyvin Valehtelijan muistelmien tulevaa tykitystä.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten Urho Kekkonen suhtautui Rintalan kirjaan. Ei hän tietääkseni ainakaan myllykirjeitä lähettänyt. Ehkä hän nautti salaa kirjan kritiikistä, sillä se iski terävämmin Kekkosen liehittelijöihin kuin presidenttiin.

Paavo Rintala ei kaihtanut suuria aiheita. Hänen teemojaan olivat historian suuret käännekohdat: sota, valta ja vallan miehet, uskonto ja rakkaus. Hän etsi totuutta, pyhyyttä ja kauneutta, kuten ikuiselle teologian ylioppilaalle hyvin sopikin.

Useimmat Rintalan kirjoista ovat kestäneet aikaa hyvin. Niitä kannattaa lukea tänäkin päivänä.