Risto Ryti – kansakunnan sijaiskärsijä
Raija Orasen uuden romaanin nimeksi on pantu Toinen mies (Otava, 2020). Kirja kertoo talvisodan pääministeristä ja jatkosodan presidentistä Risto Rytistä (1889-1956).
Paras määritelmä Rytistä löytyy heti kirjan alkulehdiltä ennen kuin romaani varsinaisesti alkaa. Oranen siteeraa Kauppakorkeakoulun entistä kansleria Bruno Suvirantaa, joka tunsi Rytin hyvin:
”Hän oli vankka vapaamielinen, mutta hänet leimattiin taantumukselliseksi. Hän oli rauhanpuolustaja, mutta hänestä tuli ’war overlord’. Hän oli englantilaismielinen, mutta hänestä tuli Hitlerin liittolainen. Hän uhrasi itsensä isänmaalle, mutta isänmaa sulki hänet vankityrmään.”
Romaani jatkaa Orasen aiemmista kirjoista tutulla kaavalla. Rytin monologista syntyy kaunokirjallinen henkilökuva, jonka kehyksenä toimivat historialliset faktat. Ne Oranen selostaa jälleen niin perusteellisesti, että päähenkilö uhkaa jäädä faktojen vyörytyksen jalkoihin.
Yhden epätarkkuuden huomasin. Pääministeri Rytin sihteerinä toiminut L.A. Puntila ei ollut vielä 1944 sosiaalidemokraatti, kuten kirjassa annetaan ymmärtää. Tuolloin hän lienee ollut lähempänä maalaisliittoa kuin demareita. Hän liittyi SDP:hen vasta 1965 ja toimi sen jälkeen yhden kauden kansanedustajana 1966-1970.
Oranen kertoi Iltalehden haastattelussa, että Rytistä kirjoittaminen oli hänelle presidenttisarjan vaikein kirjoitusprosessi. Sen huomaa lukiessa. Rytin pään sisään Oranen ei pääse samalla tavalla kuin päähenkilöidensä nahkoihin esimerkiksi Mannerheim- (Marsalkan ruusu, Otava 2018) tai Koivisto-kirjoissa (Manu, Otava 2019), joissa aihe oli rajatumpi kuin Toisessa miehessä.
Romaanista leijonanosan vievät sotatapahtumien tarkat selostukset. Niistä on vaikea saada irti mitään tuoretta sanottavaa edes Rytin suulla. Inhimilliseltä kannaltakin kiinnostavat sotasyyllisyysoikeudenkäynti, sitä seurannut vankeusrangaistus ja aika Katajanokan vankilan sellissä jäävät melko vähälle huomiolle.
Odotin, että Oranen olisi saanut enemmänkin irti Gerda (o.s. Serlachius) ja Risto Rytin avioliitosta. Siinähän ovat draaman ainekset kuin tarjottimella: kylmä ja analyyttinen talousmies sekä henkioppaidensa kanssa seurusteleva nainen.
Rytien avioliitosta saa sopuisan kuvan. ”Häntä pidettiin kylmänä miehenä, mutta hänen rakkautensa kesti kovimmatkin koetukset.”
Toinen mies on Orasen presidenttisarjan kuudes ja kirjailijan mukaan viimeinen osa. En havainnut, että kirjassa sanottaisiin suoraan, kuka oli ensimmäinen mies, mutta oletan, että hänellä tarkoitetaan Mannerheimiä.
Risto Ryti, kansakunnan sijaiskärsijä, nousi ansaitsemaansa arvoon vasta kuolemansa jälkeen. Yksi käännekohta oli vuosi 2004, jolloin Ryti äänestettiin ohi kaikkien ehdokaslistojen toiseksi suurimmaksi suomalaiseksi. Yleisradion äänestyksessä edellä oli vain Mannerheim.
Oranen haluaa yleensä päättää romaaninsa niin, että lukijalle jää hyvä mieli. Nyt hän sai tehdä töitä tämän tavoitteen eteen tavallista enemmän.
Rytin julkisen toiminnan aikana ajat olivat ankeat, joten onnellista loppua oli vaikea keksiä. Suurella ammattitaidolla ja kovalla rutiinilla Oranen tästäkin haasteesta selviää kunnialla.
Eri asia sitten on, pitääkö romaanilla aina olla onnellinen loppu.
Olikohan Unto Hämäläinen, joka äskettäin julkisuudessa kommentoi Suomen presidenteistä kirjoitettuja kirjoja? Mannerheimista on faktaa ja fiktiota todella monelta tekijältä, ja Juhani Suomen teossarja Urho Kekkosesta on suorastaan uskomattoman tuhti. Köykäisimmän käsittelyn on saanut Lauri Relander. Ja mikähän vika oli olevinaan Martti Turtolan kirjassa Risto Rytistä… Max Jakobson oli torpannut tuon elämäkerran ensikritiikissään Hesarissa melko tylysti.
Rytin sukujuuret taisivat olla melkoisessa geneettisessä solmussa, mikä suomalaisessa maalaisväestössä ei varsinkaan noihin aikoihin ollut lainkaan erikoista. Risto oli kuitenkin lahjakas poika, eikä siitä sen enempää.
Taannoisella kierroksellani Kotkaniemen museossa sain tietää, että P.E. Svinhufvud ja hänen Ellen-vaimonsa olivat pikkuserkusten lapsia, eivätkä siten edes kovin kaukaista sukua toisilleen. Päätin, etten enää naureskele Euroopan kuningashuoneiden jäsenille heidän geneettisistä yhteyksistään! Ja nyt äkkiä asiassa eteenpäin:
Muistan, että isänmaallis-kristillinen äitini ei milloinkaan puhunut Risto Rytin uroteoista suomalaisena valtiomiehenä, vaikka muuten muistelikin nuoruuttaan ja sotavuosia, sanoisinko ”värikkään hartaasti”. Turtolan kirjasta löytyi yksityiskohta, joka saattoi selittää tuon vaikenemisen. Länsisuomalainen Risto Ryti suhtautui hyvin kylmäkiskoisesti karjalaiseen väestöön. Olivatko evakot järkimies-Rytille pelkkä kustannuserä, jonka olisi voinut vaikkapa – myöhemmällä taloustermistöllä – ”leikata”?
Ilmoita asiaton viesti
Ryti on mielenkiintoinen tyyppi, ja Oranen saa kyllä kirjansa toimimaan vaikkei olisikaan tässä parhaimmillaan, kuten arvostelun perusteella voi olettaa. Täytyypä panna luku- tai lahjalistalle. (Läheisille annettavat lahjat on kivoja, kun ne voi lukea myös itse.)
Ilmoita asiaton viesti
Heti sodan jälkeen Risto Rytin arvostus kansan keskuudessa ei tainnut olla kovinkaan häppönen.
Muistan kun isäni keskusteli kylänmiesten kanssa Suomen presidenteista joskus 50-luvun alussa. Yleisarvosana oli, että meillä on ollut hyvät presidentit, paitsi ehkä Ryti. Näiden karjalaismiesten arviossa kai painoi Rytin kylmäkiskoinen suhtautuminen evakoihin, hävitty sota ja linnareissu, olkoonkin että Ryti ei hävinnyt sotaa, eikä olisi ansainnut joutua vankilaan.
Nyt on ajat muuttuneet. Risto Rytin maine on puhdistettu ja hänet on asetettu oikealle paikalle suomalaisten joukossa. ”Toinen mies” kovassa porukassa ei ole huono saavutus! Ajat ovat myös muuttuneet siinä suhteessa, että saamme valehtelematta puhua historiastamme. Silloin lapsuudestani ja nuoruudestani muistan myös sen vääristelyn ja kaksinaamaisuuden, jota oli pakko harjoittaa, että isoveli ei olisi suuttunut.
Muuten olen sitä mieltä, että Risto Ryti ansaitsisi hyvän näköispatsaan, joko Eduskuntatalon eteen, tai Mannerheimin viereen Mannerheiminaukiolle.
PS Turtolan Ryti-kirjan olen lukenut vuosia sitten, mutta Orasen kirjaa en ole vielä lukenut.
Ilmoita asiaton viesti
”Rytin arvostus kansan keskuudessa” ehkä riippui sitten siitä, missä maakunassa oltiin. Jo lapsuudestani – vaikka elettiin suomettumisen kulta-aikaa eli 1970-lukua – jäi mieleen, että äitini kuvasi Rytiä itsensä uhranneeksi sankariksi, mutta hän onkin satakuntalainen.
Minun tietääkseni oli yleisestikin tavallista, että ei-vasemmistolaisissa piireissä ”sotasyylliset” ymmärrettiin sijaiskärsijöiksi.
Ilmoita asiaton viesti
Raija Oranen osaa olla arkistojen lähteiden äärellä kirjailijana. Luin hänen kirjansa Fanny, joka on lähes päiväkirjamainen. Suomalaiset ovat jo ennenkin osanneet kirjoittaa ja nyt kun maassamme on jo myös julkaisutoimintaa, tätä voidaan hienosti hyödyntää. Arkistojen syvät syöverit pääsevät näkyville. Järkyttävintä Raija Orasen kirjassa Fanny on kohtaus, jossa hän luovutti kotinsa sotilaille. Myöhemmin Fanny os. Grahn Sinebrychoff asui Espoossa edelleen shokissa sodasta ja muistinsa menettäneenä. Laulutaitoaan hän ei olut menettänyt. Suomi on julma maa monella tavalla.
Risto Ryti on varmasti myös kokenut eturivissä sitä kohtaloa, jota kansankunnan johtajilla tavan takaa on ollut. Kirjallisuudessa on tarinoita, jotka voivat nykyään nostaa myötätuntoamme menneiden aikojen sankareita kohtaan. Myötätunto on parempi myöhään kuin ollenkaan. Maamme kansalaiset ovat johtajiaan kohtaan hyvin valppaita, korostuneen valppaita, mitä ei näy monien jo sivistyneempien kansakuntien piirissä. Asenne, että johtajat tekevät omaa työtään ja kansan ihmiset omaa työtään, on sivistyksen alku. Maan johto on tehnyt eri aloilla – hallinnossa, yrityksissä, ay-toiminnassa, kirkossa – paljon työtä koko kansan hyvinvoinnin eteen. Olisi hyvä, että tämä alkaisi näkyä myös asenteissa. Olemme kaikki velkaa ystävällisyyttä toisillemme.
Ilmoita asiaton viesti