Rotutohtorin arvoituksen äärellä

Olen monta kertaa päättänyt, että en enää lue natsiaiheisia kirjoja, mutta toistuvasti olen päätöksen pyörtänyt, kuten nytkin (Betina Anton: Mengelen vuodet Etelä-Amerikassa, Minerva 2024).

Josef Mengele (1911-1979) toimi lääkärinä Auschwitzin keskitysleirillä toukokuusta 1943 tammikuuhun 1945. Hän teki julmia ihmiskokeita ja lähetti kaasukammioihin tuhansia ihmisiä. Häntä kutsuttiin Kuoleman enkeliksi.

Brasilialaisen toimittajan kirja sai alkunsa, kun paljastui, että hänen opettajansa Liselotte Bossert, Tante Liselotte, oli kymmenkunta vuotta majoittanut ja suojellut Mengeleä São Paulossa.

Anton onnistui jopa tapaamaan lyhyesti 90-vuotiaan Liselotte Bossertin, mutta tämä kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. Se johti siihen, että Anton keskittyi keräämään aineistoa Mengelen vaiheista Etelä-Amerikassa.

Mengelen Brasilian ajasta en ole paljon tiennytkään. Hän saapui Brasiliaan vuonna 1960 ja asui siellä 18 vuotta eli kuolemaansa saakka. Aiemmin Mengele piileskeli Argentiinassa ja Paraguayssa, mutta kun maa alkoi polttaa jalkojen alla, hän siirtyi suojelijoidensa tuella São Pauloon.

Liselotten perheelle Mengele oli arkipäiväinen hahmo, kuin tuttu ja turvallinen sukulainen, jota perheen lapset kutsuivat sedäksi. Hän harrasti klassista musiikkia, keskusteli mielellään filosofiasta ja lääketieteestä. Hän oli tyypillinen sivistysnatsi – kulttuuri oli korkeaa, mutta ihmiskäsitys alhainen.

Mengele ei jäänyt kiinni, vaikka hänen kintereillään oli jopa Israelin salainen palvelu Mossad ja puoli tusinaa aktiivista natsien metsästäjää. Etsinnät tosin alkoivat todenteolla vasta 1980-luvulla, kun Mengele oli jo kuollut.

Mengele hukkui vuonna 1979. Liselotte hoiti hautajaisjärjestelyt niin, että Mengele haudattiin São Paulon esikaupunkiin Wolfgang Gerhard -nimisenä miehenä. Oikea henkilöllisyys varmistui vasta 1985, kun hauta avattiin.

Lukiessa kyselin itseltäni jälleen kerran, mikä holokaustikirjoissa ja -elokuvissa sekä dokumenteissa kiinnostaa vuodesta toiseen? Siihen vastauksia etsii myös Herman Raivio erinomaisessa esseekirjassaan Turvaton tila (Vastapaino 2024).

Lähes kaikki Raivion tuntemat ”holokaustitouhottajat” ovat miehiä. Kun sellainen kööri on koolla, siellä ”suut käyvät, kädet viuhuvat luotien lailla, sota ei lopu koskaan”.

Äärimmäisyydet kiinnostavat. Raiviokin luki jo lapsena Aku Ankkojen sijaan Kauhu-sarjakuvia. Holokausti jatkoi samaa kiinnostusta toisessa muodossa.

Natseista tuli tv-viihdettä. Mengelekin muuttui pyövelistä populaarikulttuurin synkeäksi hahmoksi. Hirviömäistä kuvaa ruokki erityisesti amerikkalainen viihdeteollisuus. Mengele esiintyi 1970-luvulla muun muassa romaanihenkilönä ja kolme Oscar-ehdokkuutta saaneessa elokuvassa, jossa pääosaa näytteli Gregory Peck.

Palataan vielä Brasiliaan, mistä Mengele pystyi verkostonsa avulla pitämään hämmästyttävän hyvin yhteyttä varakkaaseen sukuunsa, jolta sai säännöllistä avustusta.

Myös poikaansa Rolfiin Mengele piti yhteyttä kirjeitse ja tapasikin hänet muutaman kerran. Pojan mielestä elämänsä ehtoopuolella Mengele vaikutti kaikkien hylkäämältä ukonrähjältä, mikä olikin ”isän paras mahdollinen valepuku”.

Rolf surkutteli isänsä kohtaloa: asumisolot olivat viheliäiset, autot vanhoja romuja ja vaatteet niin virttyneitä, ettei kukaan voinut kuvitella häntä mieheksi, joka moitteeton SS-univormu päällä ”päätti tuhansien ihmisten kohtalosta yhdellä kädenheilautuksella”.

Poika antaa Mengelen elämän loppuvuosista ankean kuvan, mutta Betina Antonilla on toisenlainen käsitys. Hänen mielestään Mengele vietti loppuelämänsä ystävien seurassa kirjoittaen, lukien, koiriensa kanssa lenkkeillen, puutarhaansa hoidellen, pihvejä grillaten ja kylpien vesiputouksissa uimarannoilla ikiomassa Tropiikin Baijerissa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu