Runoruhtinas Haavikko – outo paradoksien mies

Paavo Haavikko (1931-2008) oli ristiriitojen ja paradoksien mies. Hän oli sukupolvensa arvostetuin kirjailija, joka ei lukenut kirjoja, hän kirjoitti ylistetyt libretot moniin oopperoihin, vaikka musiikki ei häntä kiinnostanut.

Näytelmiä ja kuunnelmia hän kirjoitti eräässä vaiheessa kuin liukuhihnalta, mutta teatterissa hän ei halunnut käydä. Hän oli Otavan kirjallinen johtaja, joka ei viitsinyt seurustella kirjailijoiden eikä varsinkaan kirjakauppiaiden kanssa.

Hän oli runoruhtinas ja liikemies, rahan ja vallan filosofi, huomattava metsänomistaja ja käänteissään nopea kiinteistökauppias.

Kaiken ylläolevan ja paljon muuta voi lukea Martti Anhavan massiivisesta, yli 800-sivuisesta elämäkerrasta (Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä, Otava 2021).

Teos kuvaa Haavikon vaiheet hiljaisesta lapsesta esikoisrunoilijaksi, konkurssikypsän perheyrityksen uudistajasta itsenäiseksi kustantajaksi, avioliitot ja muut ihmissuhteet.

Anhava käy perusteellisesti läpi koko Haavikon tuotannon. Hän loi asemansa runoruhtinaana 1950- ja -60-luvuilla. Otavan kirjalliseksi johtajaksi hänet valittiin 1967. Työn ohessa kirjallinen tuotanto jatkui, mutta suuri muutos tapahtui 1983, kun Haavikko lähti ovet paukkuen Otavasta.

”Siitä toipumiseen ei hänen loppuelämänsä riittänyt”, Anhava väittää.

Tekstien laatu heikkeni, hän otti toimeksiantoja sieltä sun täältä ja piti huolta ”ennen kaikkea määräajoista sekä palkkion ja tehtävään käytetyn työpanoksen optimoinnista”. 

Haavikon myytti rakentui monista palasista. Hänen sanottiin kirjoittavan aforismeja liikennevaloissa. Kotona hän sai raivokohtauksia, potki radion rikki, särki puhelimia ja juomalaseja ja kaiken huipuksi hän repi yhteen aikaan seteleitä ja viskoi palat lattialle.

Kun eräs rouva coctail-kutsuilla ihasteli, miten ihanaa onkaan tavata oikea runoilija, Haavikko tyylitteli: ”Rouva hyvä, teidän pitäisi tavata minun veljeni, kiinteistöneuvos. Hän on se perheen runoilija, näkisittepä kuinka hän tekee tilinpäätöksiä.”

Viisaan mainetta hän kasvatti arvoituksellisilla aforismeillaan: ”En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Tämä on jo kyllin huono.” Viimeisiksi julistamiaan teoksia hän kirjoitti useita, mutta viimeiseksi jäi aforismikokoelma, jonka nimi oli kuin niitti paradoksien miehen uralle: Ei. Siis kyllä.

Haavikko oli, kuten Tuomas Anhava sanoi, syvästi tietoinen omasta nerokkuudestaan. Veijo Meri taas kehui, että kun Haavikko lainaa jonkun tekstiä, se muuttuu hänen omakseen vaikka olisi isämeidänrukous: ”Intensiteetti sen tekee.”

Haavikko teki itsestään kaikkien alojen asiantuntijan, 1990-luvun laman aikoina hän oli profeetta, joka huusi tuomiota syntiselle kansalle ja ennen kaikkea tyhmille päättäjille. Häntä kuunneltiin, vaikka hänen raivokas vallan kritiikkinsä osui usein pahasti harhaan.

Anhavan haastattelema Antti Blåfield kuvaa Haavikon lama-ajan ehdotuksia avuttomiksi ja surkeiksi. Synkkä profeetta kokikin pian arvovaltatappion:

”Olihan peräti hävytöntä, että kun hän, Paavo Haavikko, ehti useamman vuoden ajan lukea kansakunnalle madonlukuja ja huutaa ties kuinka monen lööpin leveydeltä, että loppu on lähellä, maa alkoikin nousta lamasta”, Anhava kirjoittaa.

Elämäkerrasta saa vahvistuksen Hannu Mäkelän muistelmissaan esittämälle arviolle, jonka mukaan nuori Haavikko oli nopea, älykäs ja viisas runoilija. Vanheneva Haavikko taas oli jotakin aivan muuta.

Viisaasta runoilijasta ja etevästä talousmiehestä kehittyi narsistinen, pienestä loukkaantuva, vähästä suuttuva ja omaa egoaan rakastava mies, joka sekä hoiti että pönkitti henkistä taantumistaan viinin ja naisten avulla.

Elämäkerran viimeiset sanat saa Kalle Holmberg. Hänen mielestäään Haavikolla oli sellainen luonne, joka tuottaa nerokasta kirjallisuutta, mutta jolla on helvetin vaikea olla itsensä kanssa.

Siitä syntyi Haavikon tragedia, joka paheni loppua kohti. ”Haavikko oli mahtava näyttelijä, joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”

Martti Anhavalla on ollut harvinaisen hyvät edellytykset kirjoittaa Haavikosta. Jo lapsena Anhava tunsi kirjailijan, hänen isänsä Tuomas oli Haavikon luottomies ja esilukija tämän parhaina vuosina ja Otavassa Haavikko oli pitkään myös Martin esimies.

Asiantuntemus näkyy tekstissä kautta linjan. Anhava arvostaa Haavikon elämäntyötä, mutta ei peittele hänen heikkouksiaan. Kiiltokuvaa hän ei rakenna.

Anhavan kirja kuuluu elämäkertojen eliittiin. Se on viime aikoina julkaistujen elämäkertateosten ehdotonta parhaimmistoa.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu