Runoruhtinas Haavikko – outo paradoksien mies
Paavo Haavikko (1931-2008) oli ristiriitojen ja paradoksien mies. Hän oli sukupolvensa arvostetuin kirjailija, joka ei lukenut kirjoja, hän kirjoitti ylistetyt libretot moniin oopperoihin, vaikka musiikki ei häntä kiinnostanut.
Näytelmiä ja kuunnelmia hän kirjoitti eräässä vaiheessa kuin liukuhihnalta, mutta teatterissa hän ei halunnut käydä. Hän oli Otavan kirjallinen johtaja, joka ei viitsinyt seurustella kirjailijoiden eikä varsinkaan kirjakauppiaiden kanssa.
Hän oli runoruhtinas ja liikemies, rahan ja vallan filosofi, huomattava metsänomistaja ja käänteissään nopea kiinteistökauppias.
Kaiken ylläolevan ja paljon muuta voi lukea Martti Anhavan massiivisesta, yli 800-sivuisesta elämäkerrasta (Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä, Otava 2021).
Teos kuvaa Haavikon vaiheet hiljaisesta lapsesta esikoisrunoilijaksi, konkurssikypsän perheyrityksen uudistajasta itsenäiseksi kustantajaksi, avioliitot ja muut ihmissuhteet.
Anhava käy perusteellisesti läpi koko Haavikon tuotannon. Hän loi asemansa runoruhtinaana 1950- ja -60-luvuilla. Otavan kirjalliseksi johtajaksi hänet valittiin 1967. Työn ohessa kirjallinen tuotanto jatkui, mutta suuri muutos tapahtui 1983, kun Haavikko lähti ovet paukkuen Otavasta.
”Siitä toipumiseen ei hänen loppuelämänsä riittänyt”, Anhava väittää.
Tekstien laatu heikkeni, hän otti toimeksiantoja sieltä sun täältä ja piti huolta ”ennen kaikkea määräajoista sekä palkkion ja tehtävään käytetyn työpanoksen optimoinnista”.
Haavikon myytti rakentui monista palasista. Hänen sanottiin kirjoittavan aforismeja liikennevaloissa. Kotona hän sai raivokohtauksia, potki radion rikki, särki puhelimia ja juomalaseja ja kaiken huipuksi hän repi yhteen aikaan seteleitä ja viskoi palat lattialle.
Kun eräs rouva coctail-kutsuilla ihasteli, miten ihanaa onkaan tavata oikea runoilija, Haavikko tyylitteli: ”Rouva hyvä, teidän pitäisi tavata minun veljeni, kiinteistöneuvos. Hän on se perheen runoilija, näkisittepä kuinka hän tekee tilinpäätöksiä.”
Viisaan mainetta hän kasvatti arvoituksellisilla aforismeillaan: ”En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Tämä on jo kyllin huono.” Viimeisiksi julistamiaan teoksia hän kirjoitti useita, mutta viimeiseksi jäi aforismikokoelma, jonka nimi oli kuin niitti paradoksien miehen uralle: Ei. Siis kyllä.
Haavikko oli, kuten Tuomas Anhava sanoi, syvästi tietoinen omasta nerokkuudestaan. Veijo Meri taas kehui, että kun Haavikko lainaa jonkun tekstiä, se muuttuu hänen omakseen vaikka olisi isämeidänrukous: ”Intensiteetti sen tekee.”
Haavikko teki itsestään kaikkien alojen asiantuntijan, 1990-luvun laman aikoina hän oli profeetta, joka huusi tuomiota syntiselle kansalle ja ennen kaikkea tyhmille päättäjille. Häntä kuunneltiin, vaikka hänen raivokas vallan kritiikkinsä osui usein pahasti harhaan.
Anhavan haastattelema Antti Blåfield kuvaa Haavikon lama-ajan ehdotuksia avuttomiksi ja surkeiksi. Synkkä profeetta kokikin pian arvovaltatappion:
”Olihan peräti hävytöntä, että kun hän, Paavo Haavikko, ehti useamman vuoden ajan lukea kansakunnalle madonlukuja ja huutaa ties kuinka monen lööpin leveydeltä, että loppu on lähellä, maa alkoikin nousta lamasta”, Anhava kirjoittaa.
Elämäkerrasta saa vahvistuksen Hannu Mäkelän muistelmissaan esittämälle arviolle, jonka mukaan nuori Haavikko oli nopea, älykäs ja viisas runoilija. Vanheneva Haavikko taas oli jotakin aivan muuta.
Viisaasta runoilijasta ja etevästä talousmiehestä kehittyi narsistinen, pienestä loukkaantuva, vähästä suuttuva ja omaa egoaan rakastava mies, joka sekä hoiti että pönkitti henkistä taantumistaan viinin ja naisten avulla.
Elämäkerran viimeiset sanat saa Kalle Holmberg. Hänen mielestäään Haavikolla oli sellainen luonne, joka tuottaa nerokasta kirjallisuutta, mutta jolla on helvetin vaikea olla itsensä kanssa.
Siitä syntyi Haavikon tragedia, joka paheni loppua kohti. ”Haavikko oli mahtava näyttelijä, joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”
Martti Anhavalla on ollut harvinaisen hyvät edellytykset kirjoittaa Haavikosta. Jo lapsena Anhava tunsi kirjailijan, hänen isänsä Tuomas oli Haavikon luottomies ja esilukija tämän parhaina vuosina ja Otavassa Haavikko oli pitkään myös Martin esimies.
Asiantuntemus näkyy tekstissä kautta linjan. Anhava arvostaa Haavikon elämäntyötä, mutta ei peittele hänen heikkouksiaan. Kiiltokuvaa hän ei rakenna.
Anhavan kirja kuuluu elämäkertojen eliittiin. Se on viime aikoina julkaistujen elämäkertateosten ehdotonta parhaimmistoa.
”… hän sai raivokohtauksia, potki radion rikki, särki puhelimia ja juomalaseja…”, eli Paavo Haavikko tositoimissa.
Toinen sitaatti, tällä kertaa Tuomas Mannisen jutusta Ilta-Sanomissa:
”… hankala, kärsimätön, lapsellinen, hallitseva, vaativa, raivokohtauksia saava, kirjoituskoneita heittelevä, jos jokin esine oli kateissa, ja niitä alkoi olla kateissa usein, kun keittiö ja koko mökki täyttyivät arkistoista – tai jos joku onneton oli yrittänyt siivota.”
Pentti Linkolahan se siinä panee ranttaliksi. Teksti on referointia Anneli Jussilan kirjasta. Kun kuuluisa älykkö viettää vapaapäivää, on vastuuvuorossa murrosikäinen sähläri!
Yli neljäkymmentä vuotta sitten sain isältäni lahjaksi Paavo Haavikon kirjan Kansakunnan linja. Olin tuohon aikaan skarppi nuorimies, ja luin kirjaa ihmetellen. Haavikko oli – kuten minäkin – kuunnellut historiantunnilla tarkasti, mutta kirjan tapahtumakulut ja päätelmät olivat välillä kuin korpifilosofiaa, ajattelua Havukka-aholta.
Mistä vetoa, että US-bloggaaja Veikko Huuska on lukenut Haavikkoa kirjallisen tyylinsä esikuvaksi? Lauserakenteet ja jopa kirjoituksista syntyvä vaikutelma täsmäävät.
Ilmoita asiaton viesti
Tuomo, hyvin luettu.
En tietoisesti matki tai benchmarkkaa, mutta niinpal on tullut Paavia luettua, että tarttuu ja pysyy.
Eniten pidän hänen varhaisista runoistaan, niissä hehkuu ja kirkastuu. Istuimme muuten Panu Rajalan kanssa kirjamessuilla vieruskavereina kun Tuurna esitteli kirjaansa, ja muun ohessa totesimme, että Manneriin nähden Haavikko on omaa luokkaansa.
Kyllähän sitä kansakunnanlinjaa tuli lueskeltua, koirankorville saakka, myös sitä uudempaa painosta. ”Tannerin tasavalta”, se tuntui heti todelta, itsestäänselvyydeltä, vaikkei Väinö mitenkään erehtymätön ollut, mutta lukko piti oikeissa kohdissa, paitsi ei aina. Kuten esim. talvisodan synty.
Ilmoita asiaton viesti
Haavikkoa ei mielestäni voi kuvata mitenkään, koska aina menee pieleen, joten en kommentoi;) Kiitän kuitenkin hyvästä avauksesta.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä Haavikon myöhäistuotannossakin aina välillä välähtää, mainittakoon vaikkapa Traktaatit, jotka on koottu hänen Suomen Kuvalehteen kirjoittamistaan repliikeistä. Esimerkiksi tämä on yhä ajankohtainen: ”Merkittävä kirjallisuus on uhanalainen eliöstö jota ei kannata suojella sen enempää kuin jokia ja maailmaa.”
Ilmoita asiaton viesti
Juu, oli varmasti helmiä myös Haavikon myöhäistuotannossa, mutta kokonaiskuvaa ne eivät muuta.
Ilmoita asiaton viesti
Toinenkin mielenkiintoinen kirjailijaelämäkerta on tänä vuonna tulossa, Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner – matka yli vaihtelevien äärten. Yllättävää kyllä se on ensimmäinen henkilökuva Mannerista, jonka syntymästä tulee 5.12. sata vuotta – paljon pieniäänisemmistäkin kirjailijoista on julkaistu useitakin elämäkertoja jo heidän eläessäänkin. Aarne Kinnunen sanoi joskus hauskasti Mannerista: hän oli siitä harvinainen suuri kirjailija, että hän ei ollut kaikkitietävä. Ehkä juuri siksi hän ei koskaan tullut hupsuksi. Tässä on kyllä aika selvä piikki Haavikon suuntaan.
Ilmoita asiaton viesti
Tämän kirjan benchmark-teoksena kannattaa lukea – paitsi Haavikon omaa tuotantoa – Mauno Saaren toistakymmentä vuotta sitten julkaisema ”Haavikko niminen mies”.
(Nimi viittaa Haavikon Anders Lieksmanin salanimellä kirjoittamaan vakoilukertomukseen Barr-niminen mies).
Mauno Saaren tyyli ja persoona ovat lähes 180 astetta Martti Anhavasta. Arvostan Anhavaa kovasti – mm. Arto Mellerin elämänkerta Romua rakkauden valtatiellä sekä kaikkien runojen ja proosateosten kokoaminen samojen (kaksien) kansien alle on loistotyö.
Mauno Saari on tyyliltään ”journalistisempi”, hän kuului myös Haavikon lähipiiriin, mutta kovin eri tavoin, ja myös kuva kirjailijasta piirtyy toisenlaiseksi.
Toki tuota kirjaa leimaa kovasti syntynyt kohu pojan Heikki Haavikon yrityksistä estää kirjan julkaiseminen.
Haavikko-kuvaa voi edellisten ohella täydentää mm. Pekka Tarkan oivalla lähi-kulttuurihistorian kuvauksella Pentti Saarikoski, vuodet 1937-1963 ja vuodet 1964-1983, joissa on useita herkullisia Haavikko-kuvauksia.
Itse kannatan asioiden ristivalotusta – harvoin tapahtumilla ja teoilla on vain yksi ”oikea” selitys tai kuvaus.
Ilmoita asiaton viesti
Myös Heikki Haavikon kirja Paavo Haavikko, isä kannattaa lukea. Kirjallisesti ylivertainen on tietysti Yritys omaksi kuvaksi, jonka Paavo Haavikko kirjoitti itse.
Ilmoita asiaton viesti