Ryssän vihasta Kekkosen mieheksi

Antti Tuurin kirjoittama elämäkerta Paavo Talvelasta (1897-1973) kertoo miehestä, jonka elämä kulki ”ryssän vihasta Paasikiven linjalle ja Kekkosen mieheksi” (Paavo Talvelan elämä, Siltala 2021).

Kenraalikuntaan nopeasti ylennyt Talvela oli armoitettu sotilas, joka ei viihtynyt rauhanajan armeijassa. Siviilissä hän teki monipuolisen uran metsäteollisuuden, Suomi-Filmin ja Alkon johtotehtävissä.

Talvelalla oli myös poliittisia harrastuksia. Hän organisoi Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin 1930 Helsingissä ja oli kaksi kertaa kokoomuksen kansanedustajaehdokas, mutta ei tullut valituksi eduskuntaan. Helsingin kaupunginvaltuustossa hän istui kaksi kautta.

Talvela oli kuitenkin ennen kaikkea sotilas. Elämäkerran yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousee Mannerheimin ja Talvelan suhde. Tuuri aloittaa kertomuksensa, kun 21-vuotias jääkäri Talvela tapaa 30 vuotta vanhemman Mannerheimin ensi kertaa Seinäjoella helmikuussa 1918.

Tapaamista Talvela muisteli myöhemmin Mannerheimin 70-vuotispäivillä pitämässään puheessa. Tuurin mielestä puhe kuvaa hyvin isästään varhain orvoksi jääneen Talvelan tunteita Mannerheimia kohtaan:

”Hänessä oli jotakin sähköistävää, sellaista, jonka suureen maineeseen liittyneenä kuvittelen luovan johtajajumaloinnin… Keskustelussa tunsi lämpenevänsä ja erotessa henkisesti rikastuneensa”, Talvela hehkutti.

Nuoreen jääkäriin ensi tapaaminen teki niin suuren vaikutuksen, että se kesti koko elämän. Mannerheim oli sen jälkeen Talvelan ehdoton esikuva. Hänestä tuli Mannerheimin luottomies moniin hankaliin paikkoihin.

Ryppy rakkauteen uhkasi tulla, kun Mannerheim ei myöntänytkään heinäkuussa 1941 ensimmäistä Mannerheim-ristin ritarin arvoa Talvelalle, kuten yleisesti odotettiin, vaan Ruben Lagukselle.

Ilmari Turja kertoo muistelmissaan, miten Talvela reagoi äkäisesti, kun sai kuulla Airolta, että hänestä ei tulekaan ensimmäistä ritaria:

”Silloin raivon kipinät säteilivät ympäri huonetta, kun Talvela hyppäsi ilmaan ja karjaisi: – Ryssä perkele on antanut ruotsalaiselle saatanalle.”

Kenraalit kilpailivat keskenään ja Mannerheimin suosiosta. Henkilösuhteet olivat välillä koetuksella. Mannerheimin ystäväksi Talvela ei Tuurin mukaan koskaan päässyt, vaikka kovasti halusi:

”Lopuksi Mannerheim käänsi Talvelalle selkänsä jatkosodan jälkeen, kun liittoutuneiden valvontakomissio oli tulossa maahan ja Mannerheim pelkäsi henkensä edestä.”

Sodan jälkeen uudessa poliittisessa tilanteessa Talvelan oli vaikea saada töitä. Uusien ystävien, venäläisten, silmissä Talvelalla oli paljon rasitteita. Hän oli oleskellut Mannerheimin määräyksestä pitkään Hitlerin päämajassa, hän oli osallistunut heimosotiin, lyönyt venäläiset joukot talvisodassa ja hyökännyt jatkosodan alussa kohti Petroskoita.

Talvela teki johtopäätökset ja lähti liikemieheksi Etelä-Amerikkaan, Brasiliaan ja Argentiinaan. Siellä vierähti kolmisen vuotta, kunnes hän palasi Suomeen ja lopulta paperi- ja kartonginjalostajain yhdistyksen Convertan toimitusjohtajaksi.

Suomessa Talvelasta tuli Paasikiven ja Kekkosen mies. Kekkonen valjasti Talvelan edistämään paperinvientiä Neuvostoliittoon eikä vanha sotaratsu epäröinyt. Hän laukkasi taas innolla itään, nyt rauhanmiehenä.

Kekkosen ja Talvelan yhteistyö huipentui itsenäisyyspäivään 1966, jolloin tasavallan presidentti ylensi Talvelan jalkaväenkenraaliksi.

Antti Tuuri kirjoittaa enimmäkseen Talvelan toiminnasta sotilaana. Siviilipuolen asioista olisin lukenut enemmänkin, esimerkiksi aika Etelä-Amerikassa on kiinnostava ja erikoinen episodi.

Tuuri kutsuu teostaan kertomukseksi enkä ihmettele, vaikka hän olisi miettinyt Talvelan näköistä miestä myös romaanin päähenkilöksi.

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu