Sampo Terho uutta leipäpuuta etsimässä

Perussuomalaisten/sinisten entiset ministerit ovat olleet kovia poikia kirjoittamaan kirjoja sen jälkeen, kun heidän poliittinen uransa tyssäsi viime eduskuntavaaleihin. Jari Lindström kirjoitti muistelmansa, Jussi Niinistö teki elämäkerran Paavo Susitaipaleesta, Timo Soinin muistelmat ilmestyvät ensi syksynä.

Tässä puhutaan entisestä kulttuuriministeristä Sampo Terhosta, jonka esikoisromaani julkaistiin talvella (Olev Roosin kyyneleet, WSOY 2021). Terho on kiinnostava tapaus, sillä hänen urasuunnitelmansa eivät ole ihan tavanomaisia entisille poliitikoille.

Kirjan julkaiseminen on osa projektia, jonka avulla Terho etsii uutta alkua ja leipäpuuta itselleen. Hän aikoo kirjoittaa kirjoja myös tulevaisuudessa. Harva kuitenkaan elää Suomessa kirjoja kirjoittamalla.

Aina sitä jokin naula vetää, kun oikein yrittää, tuntuu Terho ajattelevan. Hän ryhtyi yrittäjäksi ja perusti Pohjalaisen entisen päätoimittajan Toni Viljanmaan kanssa tuotantoyhtiön. Sen tarkoitus on tehdä elokuvia ja televisio-ohjelmia, erityisesti historiallisia dokumentteja.

Suunnitelmat ovat suuria. Terho unelmoi, että hänen käsikirjoituksestaan tehtäisiin elokuva. Aihekin on jo takataskussa: maalaiskomedia!

Luin Sampo Terhon esikoisromaanin. Kun kirjoittaja on entinen kulttuuriministeri, se vaikuttaa tietysti kirjan vastaanottoon. Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa lukea lehtien ristiriitaisia arvioita.

Helsingin Sanomien mielestä Terhon nyyhkytarina vie visiitille kaunokirjallisuuden museoon. Turun Sanomat taas piti kirjaa koulunäytelmänä Viron historiasta: ”Sampo Terhon esikoisromaani on aapismainen opetussatu suomalaisille.”

Myönteisempiä oltiin Oulussa ja Kuopiossa. Oululaisen Kalevan mukaan Terhon esi­kois­ro­maa­ni on oi­val­ta­va ja iro­ni­nen ajan­ku­vaus, jota ru­ti­kui­va fakta välillä kan­gis­taa. Savon Sanomat oli sitä mieltä, että Terho onnistuu herättämään historian eloon.

Yleensä esikoiskirjailijoita on tapana kannustaa ja suhtautua ymmärtäväisesti mahdollisiin heikkouksiin. Poliitikko esikoiskirjailijana voi kuitenkin varautua tavallista ankarampaan kritiikkiin.

On makuasia, mitä haluaa nostaa tikun nokkaan Terhon kirjasta. Se on sujuvasti, seitsemään kertaan kirjoitettu, tunteisiin vetoava tarina Olev Roosin elämästä Neuvosto-Virossa.

Olev oli epäkäytännöllinen lukutoukka, jonka jatko-opinnot kaatuivat siihen, ettei hän ollut kommunistisen puolueen jäsen. Hänestä tuli kolhoosin työmies, Saarenmaan sympaattinen kylähullu.

Kun Oleville selvisi, ettei hän pääse lukioon taustansa vuoksi, hän melkein itki: ”Viilenevässä pimeydessä yksinäinen kyynel vierähti Olevin poskelle ja putosi maantien tomuun, mutta kukaan ei nähnyt sitä.”

Odotin enemmänkin kyyneleitä, kuten kirjan nimessä vihjataan, mutta miehet eivät itke: saatiin vain yksi kyynel. Olev ei itkenyt edes äitinsä hautajaisissa.

Eikä itkenyt mammanpoika Olev Roos silloinkaan, kun sai rukkaset kosioretkellään. Sampo Terho panee parastaan, kun hän kuvaa epäonnistunutta kosintaa:

”Katia. Ilman sinua talvi valtaa ruumiini, kylmä sieluni, ikirouta sydämeni. Olet lämpöni ja kevääni, toverini ja rakkaani. Käy tämä elämä kanssani, kaunis aurinkoni.”

Pieleen meni kaunis kosinta, mutta minä olen mykistynyt. Ei tuollainen helskyttely ihan peruspersulta onnistu.

Sampo Terho, 43, on lupaava, vanhanaikainen esikoiskirjailija. Hän ei tällä kirjalla tule saamaan Finlandia-palkintoa eikä hän uudista suomalaista romaanitaidetta, mutta hyvästä yrityksestä hän saakoon täydet kymmenen pistettä.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu