Sampo Terho vetäisi hihastaan natsikortin

Poliittisessa keskustelussa vilautetaan aina silloin tällöin natsikorttia, kun joku halutaan saattaa huonoon valoon puheidensa perusteella. Joku poliitikko taas flirttailee tai peräti keimailee natsien symboleilla olettaen ilmeisesti, että ne vetoavat hänen kannattajiinsa.

Perussuomalaisten entinen kulttuuriministeri Sampo Terho vetäisee hihastaan aivan omanlaisensa natsikortin juuri julkaistulla romaanillaan Stalingradin viemärit (WSOY 2024).

Terhon tiiliskivi, lähes 900-sivuinen romaani, kertoo natsien noususta ja tuhosta Hitlerin Saksassa. Aikajänne ulottuu vuodesta 1928 vuoteen 1943, jolloin toisen maailmansodan loppunäytös oli vielä näkemättä.

Kirjan fiktiiviset päähenkilöt, veljekset Valter ja Werner Greiser lähtevät pienestä maalaiskylästä Berliiniin opiskelemaan. Veljekset tempautuvat nopeasti kovassa myötätuulessä olevan kansallissosialistisen puolueen toimintaan mukaan.

Kirjan yksi keskushahmoista on propagandaministeri Joseph Goebbels, jonka palvelukseen Werner päätyy. Hänestä tulee Goebbelsin tärkein poliittinen avustaja, valtiosihteeri.

Valter taas päätyy taistelemaan rintamalle. Lopulta hän käy olemassaolon taisteluaan Stalingradin viemäreissä. Stalingrad-jaksot Terho kuvaa inhorealistisesti. Ne ovat raadollista luettavaa.

Goebbels ja Werner muodostavat kaksikon, jonka ympärillä romaani pyörii. Terho on tehnyt onnistuneen ratkaisun jättämällä Hitlerin taustalle ja nostamalla Goebbelsin eturiviin.

Goebbelsin propagandateesit, joita Terho siteeraa, ovat käytössä tänäkin päivänä. Muutama esimerkki: ”Uskaltakaa iskeä niin että tuntuu… Tärkeintä on saada huomiota, keinolla millä hyvänsä… Älkää pelätkö toistaa itseänne, vaikka se tuntuu teistä typerältä. Toistakaa, toistakaa, toistakaa! Ennen kaikkea, älkää yrittäkö vedota massojen järkeen.”

Goebbels jaksaa muistuttaa, että natsit elävät taistelusta, ”sillä kansallissosialismi ei yksinkertaisesti kestä arkisuutta”.

Valtiosihteeri Wernerin hahmossa kiteytyy paitsi hänen henkilökohtainen tragediansa myös natsi-Saksan lähestyvä tuho. Mies hakee lohtua konjakista ja kemiallisista piristeistä, mutta rauhaa hän ei saa sielulleen.

Werner tilittää tuntojaan naisystävälleen tilanteessa, jossa Saksan tappio Stalingradin jälkeen alkaa olla sinettiä vaille:

”Minä olen sieluton natsi, ihmisyyden raunio. Suurta asiaa palvellessani elämästäni on tullut vain alati yltyvä tuska, ahdistuksen paise, pahuuden jätekasa… Kuten Goebbels alistui Hitlerille, minä alistuin Goebbelsille, kunnes minua ei enää ollut.”

Sampo Terho on halunnut kuvata, miten ihan tavalliset tolkun ihmiset hurahtivat natsien kannattajiksi. Natsi-Saksa kirjan aiheena ei tietenkään uutuudellaan häikäise, mutta natsit kiinnostavat, koska ei kai muuten julkaistaisi jatkuvasti sekä natsiaiheisia romaaneja että tietokirjoja.

Kun ryhtyy lukemaan lähes tuhatsivuista kirjaa, miettii aluksi, jaksaako/viitsiikö lukea mokomaa mammuttia alusta loppuun. Tunnustan, että turnauskestävyys oli välillä koetuksella. Vähältä piti, että en heittänyt leikkiä kesken.

Terho on tehnyt valtavan taustatyön ja kerännyt kunnioitusta herättävän määrän materiaalia. Mies on pannut itsensä likoon ja kirjoittanut sydänverellään itselleen läheisestä aiheesta.

Sampo Terho on ollut aineistonsa vanki. Hän ei ole malttanut heittää mitään pois. Jos hän olisi keskittynyt vielä enemmän Goebbelsiin ja hänen valtiosihteeriinsä sekä heittänyt rönsyt pois, romaanista olisi tullut nykyistä jäntevämpi kokonaisuus.

Nyt kirja muistuttaa enemmän historiallista kronikkaa kuin kaunokirjallista teosta. Kirjan vaikuttava loppu pelastaa kuitenkin paljon myös kaunokirjallisessa mielessä.