Ilmiantajan ja urkkijan muotokuva

Kaksinkertainen Finlandia-voittaja Olli Jalonen, 68, on kirjoittanut itsensä siihen asemaan, että hänen uusi kirjansa on aina ilmestyessään merkkitapaus. Niin nytkin. Tänään (6.9.2022) julkaistu Jalosen romaani Stalker-vuodet (Otava) kuuluu syksyn kiinnostavimpiin kirjoihin.

Stalker-vuodet on kaunokirjallinen analyysi 1970-luvun pimeäksi kutsutusta vuosikymmenestä ja sen ilmapiiristä. Se on muotokuva ilmiantajasta ja urkkijasta.

Jalonen tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän opiskeli ja aloitteli työuraansa 70-luvulla, hän syntyi samana vuonna kuin romaanin päähenkilö (1954) ja työskenteli Indonesian suurlähetystössä tiedottajana, kuten päähenkilönsä.

Jalonen ammentaa tekstiä omista kokemuksistaan. Ja vaikka kyseessä on romaani, usein tuntuu kuin lukisi faktaa. Toden tuntua lisää se, että teoksessa käytetyt dokumentit ovat faktaa.

Mutta hetkinen – urkittiinko suomalaisia 1970-luvulla niin kuin Jalonen kuvaa? Ehkä Tampereen yliopistossa ja Itä-Saksassa, mutta ei kai tavallisia suomalaisia vakoillut edes Suojelupoliisi.

Haluan säilyttää lapsenuskoni ja pitää mielessä, että Jalosen kirja on romaani eikä tietokirja.

Parikymppinen Tampereen yliopiston opiskelija, romaanin minä, on kuin mies vailla ominaisuuksia. Kun hänet palkataan salaiseen tutkimukseen, hän suostuu sen kummemmin miettimättä. Häntä imartelee huomio ja hänestä tuntuu mahtavalta olla osa jotakin suurta.

Tutkimuksen tarkoituksena on raportoida entisten koulutoverien elämästä ja poliittisista asenteista. Toimeksiannon mukaan päähenkilö toimii ilmiantajana ja urkkijana. Hän kyttää, vaikka ei oikeastaan haluaisi.

Kaksoiselämä ottaa koville. Monta kertaa Stalker yrittää rimpuilla irti projektista, mutta ei onnistu: ”Kyylän työ on hirvittävää… Se on tahmaista työtä…”

Oli kerättävä tietoja ihmisten luonteen heikkouksista, alkoholin käytöstä, uskottomuudesta ja ulkopuolisista suhteista, pimeistä töistä ja muista mahdollisista laittomuuksista.

Työ kuulosti Stalkerin omastakin mielestä enemmän juorujen keräämiseltä kuin vakavalta tutkimukselta, jollaiseen hän oli alunperin luullut lähteneensä mukaan.

Kyylän työnsä ohella Stalker työskenteli Indonesian suurlähetystössä tiedottajana. Kuvaukset indonesialaisten pr-miehenä tuntuivat alkuun hieman irrallisilta, mutta ne kasvoivat lopulta jykeviksi jaksoiksi, jotka täydentävät romaanin kokonaisuutta mainiosti.

Lukiessa ei voinut unohtaa, että Jalonen työskenteli opintojensa jälkeen Indonesian lähetystössä. Hänen piti levittää lähetystön humpuukia – kirjoittaa positiivisia juttuja maasta, joka kuului maailman mustimpiin diktatuureihin. Piti selittää musta valkeaksi.

Romaanin Stalkeria ahdisti kyttäyksen ilmapiiri myös Indonesian lähetystössä. Henkilökunta vakoili toistensa tekemisiä, mikrofoneja pelättiin, kuiskittiin ja käytettiin peitenimiä.

Stalker eli lähetystössäkin kaksoiselämää. Hän välitti tietoja Indonesian julmuuksista tapaamalleen toimittajalle, jota hänen piti toisaalta urkkia lähetystön toimeksiannosta.

Kaksoisroolissa tiedottaja ajautui lopulta umpikujaan. Lähetystöstä tuli lähtö ja orastava rakkaus toimittajaan alkoi hiipua. ”Sekunda-stasilaisen” urkkijan ura lähestyi loppuaan.

Stalker-vuodet voi kiteyttää katkelmaan Aale Tynnin runosta, jonka Jalonen on pannut ikään kuin motoksi romaaninsa alkuun:

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Miksipä vuoren lasisen
tänään muistinkaan?

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu