Sielujen puolustaja Saatanaa vastaan

Kun Eero Huovinen vihittiin Helsingin piispaksi 1991, kirkon etupenkissä istui ortodoksinen Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirill, nykyinen Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Ensi tapaamisessa ei vielä halailtu eikä suudeltu, mutta myöhemmin kyllä, kun Kirill kävi Venäjän ortodoksien ulkoministerinä usein Helsingissä ja Huovisten kotona.

Huovinen kertoo uudessa kirjassaan (Sielujen puolustaja – Piispana Helsingissä, WSOY) tapaamisistaan Kirillin kanssa. Mieliinpainuvin tapaaminen oli pääsiäisenä 1992, kun suomalainen seurue Risto Jääskeläisen eli piispa Ambrosiuksen johdolla matkusti Kirillin vieraaksi Smolenskiin.

Ruokia ja juomia ei säästelty, kun hengenmiehet juhlivat pääsiäistä.

Kirill vei suomalaiset tutustumaan hiippakunnan 550 hehtaarin peltotilaan, jonne Ambrosius oli järjestänyt maataloustukea Suomesta. Itse isäntä huristeli saksalaisten ortodoksien lahjoittamalla traktorilla innostuneena kuin pikkupoika.

”Perässämme körötteli tumma Volga, jonka peräkontista diakoni kaivoi suolakurkkuja ja kirkasta juotavaa.”

Jo tuolloin Huoviselle jäivät mieleen Kirillin puheet Ukrainasta. Viesti oli selvä. Kiova on venäläiselle kulttuurille ja ortodokseille tärkeä keskus.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Kirill antoi siunauksensa Putinin sodalle, kirkolliset piirit kaikkialla olivat ymmällään.

Huovinenkin ihmettelee, miten mies on muuttunut ja kyselee, kuka Kirill oikein on. ”Putinin kuoripojan” asenne läntisiin kirkkoihin on koventunut samaa tahtia kuin venäläinen politiikka.

Huovinen esittää kritiikkinsä pehmeästi kysymyksillä. Onko isovenäläinen nationalismi saanut yliotteen kirkon hengellisestä tehtävästä? Ukrainan kansa kärsii, siunaako kirkko aseet? Kuka puolustaa sodan uhreja?

Tiesivätköhän Huovinen ja kumppanit Kirillin KGB-taustan, kun seurustelivat hänen kanssaan: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009375216.html. Kirjassaan Huovinen vaikenee KGB:stä ja upporikkaan Kirillin omaisuudesta.

Eero Huovisen tekstiä on nautinto lukea. Jos ei ole kiinnostunut teologisista saivarteluista tai kirkon oppiriidoista, voi nautiskella iskevistä henkilökuvista, joita kirjaan sisältyy kymmeniä.

Yleensä Huovinen kirjoittaa lempeästi niin kavereistaan kuin papeista ja piispoista sekä muista vallankäyttäjistä. Harvinainen poikkeus pistää silmään. Entisen arkkipiispan Kari Mäkisen kanssa kemiat eivät kohdanneet.

Huovinen kirjoittaa pikku episodista, joka kertoo tulehtuneista suhteista. Huovista harmittaa yhä, ettei arkkipiispa sanallakaan noteerannut eikä kiittänyt, kun hän jäi 20 vuoden jälkeen pois Kirkon ulkoasiain neuvoston jäsenyydestä.

Viimeisen kokouksen lopuksi Huovinen marssi Mäkisen eteen ja töksäytti: ”Herra arkkipiispa, kiitän itseäni työstä kirkon ulkoasioiden parissa.” Sen jälkeen Huovinen kääntyi kannoillaan eikä jäänyt kuuntelemaan reaktiota.

Eero Huovisen kirjan nimeksi piti ensin tulla Kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaan. Se todettiin liian pitkäksi. Huovinen selittää, että vaihtoehtona oli pelkkä Saatanaa vastaan, mutta se taas todettiin liian raflaavaksi.

Lopulta Huovinen luopui Perkeleestä, kuten hän kirjoittaa, ja päätyi nimeen, joka ilmaisee olennaisen: Sielujen puolustaja.

Piruntorjuntaorganisaation eli kirkon miehet ja naiset käyttävät Perkelettä ja Saatanaa luontevasti. Jos tavallinen syntisäkki hokee perkelettä ja saatanaa, sitä paheksutaan kiroiluksi, mutta hengenmiesten saarnoissa sanat saavat jylhiä, raamatullisia ulottuvuuksia.

Saatana on Huoviselle ”Valheiden Isä ja Vääryyksien Äiti, Perusriitelijä, joka saa aikaan epäsopua, epäluottamusta ja epäuskoa”.

Älkäämme unohtako rakkautta. Eero Huovisella on yksi rakkaus, joka yllättää. Hän nimittäin kertoo rakastavansa kysymysmerkkejä toisin kuin huutomerkkejä.

Tämän kirjan pohjalta sen kyllä uskoo: kysymyksiä on paljon. Sielujen puolustaja on kysymysmerkkien mies.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu