Siipimies ja urheilusankari politiikan pelureina

Markku Aallon uusi romaani Siipimies (Warelia 2024) kertoo, mitä tapahtuu, kun jääkiekkoilija Pete Kirronen innostuu politiikasta. Urheilusankari on kolminkertainen Stanley Cup-voittaja ja maailmanmestari, mutta uransa jälkeen pahasti hukassa.

Pete palaa Suomeen ja hänestä tulee muutamaksi vuodeksi Helsingin päihdehuuruisten julkkispiirien näkyvä hahmo. Ei olla köyhiä eikä kipeitä.

Jääkiekkouransa huipulla Pete on kuin Teemu Selänne, kuin sarjakuvasta karannut Teräsmies, mutta uransa jälkeen kuin Jere Karalahti, Helsingin yöelämässä sekoileva antisankari.

Pete Kirronen innostuu politiikasta ja päättää pyrkiä suoraan huipulle. Päätöstä on edeltänyt sekoilujen sarja, joka päättyy äkkipysäykseen. On keksittävä uutta tekemistä.

Kun Siipimies kysyy neuvoa Peten Amerikkaan jääneeltä Kirsi-vaimolta, tämä vastaa: ”Keksi sille miehelle jotain itseään suurempaa tekemistä. Keksi sille missio, jotain mitä se voi tavoitella, jotain missä se voi leikkiä sankaria. Ei se mun rakkautta kaipaa, vaan yleisön suosionosoituksia…”

Pete keksii itse ja ilmoittaa haluavansa pääministeriksi. Perustetaan Liike 1995, suomalainen karvalakkiversio amerikkalaisesta trumpismista. Eduskuntavaaleihin on aikaa puolitoista vuotta.

Tavoitteensa toteuttamiseen Pete tarvitsee pätevän avustajan. Sellainen löytyy lähipiiristä. Hän on pitkäaikainen ystävä Jussi, joka on valmis mihin tahansa Peten puolesta.

Jussista tulee Siipimies, takapiru ja adjutantti, joka vetelee naruja uuden poliittisen komeetan taustalla. Hän on sillanrakentaja ja sovittelija, juoksupoika ja likaisen työn tekijä, tulkki Peten ja tavallisten tallaajien välillä.

Siipimiehellä on sosiaalista älyä, herkkyyttä ja oveluutta, jota urheilusankarilla itsellään ei ole. Sen sijaan Petessä on vahvan miehen karismaa, joka vetoaa ihmisiin sukupuoleen katsomatta.

Puolueen periaateohjelmaa tehdään kieli keskellä suuta. Pitää olla pienen ihmisen puolella mutta sellaisella tavalla, joka ei räikeästi uhkaa suurpääoman etuja. Pitää vedota oikealla tavalla kansan syvien rivien kansallistunteeseen ja isänmaallisuuteen, mutta julkirasistinen ei saa olla.

Ja tämähän on kuin suoraan Riikka Purran pelikirjasta: ”Oli turvauduttava monitulkintaiseen kaksoisviestintään ja jätettävä lopulliset tulkinnat puolueen kannattajien omille harteille.”

Pete on suorastaan liekeissä. Hän osoittautuu verbaalisesti lahjakkaaksi eikä hänelle tuota vaikeuksia suoltaa pääkopastaan hyvältä kuulostavia iskulauseita. Ne tosin ovat usein ristiriitaisia ja tyhjyyttään kumisevia, mutta hällä väliä. Täydestä menee kuin väärä raha.

Vapaus, tasa-arvo, luottamus, demokratia, oikeudenmukaisuus, hyvä elämä ja parempi tulevaisuus… Vastuu siirtyy savolaiseen tapaan kuulijalle eikä mikään lopulta tarkoita muuta kuin sitä, mitä kuulija haluaa itse tulkita sen tarkoittavan.

Siipimies alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja ajattelee, ettei Liike 1995 ole oikeastaan puolue vaan ”poliittisten hylkiöiden keräilyerä ja Peten karisman voimalla luotu illuusio suomalaisen yhteiskunnan päähänpotkittujen turvapaikasta…”

Vaalivoiton jälkeen vaalivalvojaisissa, ”henkisten kääpiöiden kokoontumisajossa”, Siipimies tajuaa oman raskaan vastuunsa: ”Minä henkilökohtaisesti olin luonut tämän hirviön.”

Poliittinen missio on tullut päätökseen, mutta miten kaikki lopulta päättyy – se jääköön tässä paljastamatta.

Siipimies on viihdyttävä romaani ja samalla kuin populistin käsikirja, jossa on vakava pohjavire. Menestyksen kantapäillä vaanii alati tragedia.

Markku Aalto on seurannut aikaansa tarkasti ja poiminut osuvia huomioita ajan virrasta.