Sodan ja surun raskauttamia ihmisiä

Elämme sellaisia aikoja, että romaanikirjailija joutuu pyytelemään varmuuden vuoksi anteeksi jo etukäteen ennen kuin kukaan on edes lukenut hänen kirjaansa.

Näin tekee Kjell Westö uuden kirjansa (Molly & Henry, Otava) jälkisanoissa, kun hän esittää valittelunsa, ”jos joku pahoittaa mielensä käyttämistäni metodeista”.

Westö korostaa, että hänen romaaninsa kaikki tärkeät henkilöt ovat sepitettyjä hahmoja, sukunimien takaa ei pidä etsiä oikeita henkilöitä eivätkä varsinkaan Rauhan sairaalan lääkärit ole peiteltyjä muotokuvia todellisista henkilöistä.

Sen sijaan todellisia henkilöitä ovat Westön molemmat isoisät, joiden muistolle hän on romaaninsa omistanut. Erling Vestö kaatui talvisodassa ja Gunnar Hedberg jatkosodassa. Kumpikin oli 29-vuotias.

Perhetragedian vuoksi sotavuosista kirjoittaminen on ollut Westölle kipeä aihe, jota hän vältteli pitkään. Nyt oli kirjailijan mielestä oikea aika kirjoittaa ja kunnioittaa sillä tavalla isoisien muistoa.

Aikajänne ulottuu talvisodan tammikuusta 1940 jatkosodan syyskuuhun 1941, suunnilleen isoisä Erlingin kaatumisen ajankohdasta Gunnarin kuoleman aikoihin.

Romaanissa eletään enimmäkseen välirauhan aikaa. Kirja on ennen kaikkea Mollyn ja Henryn rakkaustarina.

Molly on kolmekymppinen näyttelijä, joka pohtii uransa jatkoa, Henry yli nelikymppinen toimittaja, joka on ajautunut ammatilliseen ahdinkoon niin siviilissä Hufvudstadsbladetin toimittajana kuin rintamakirjeenvaihtajana.

Välirauha oli painostavaa aikaa, talvisota varjosti vielä elämää, tulevaisuus oli hämärän peitossa. Elettiin ikään kuin pelon ja toivon rajamailla. Epävarmuus heijastui kaikkeen – myös ihmisten välisiin suhteisiin.

Westön tyyli on tuttua, teksti laveaa. Eräs koiranleuka innostui kehumaan minulle kirjailijaa, tietenkin kaikella rakkaudella, pitkäveteisen proosan mestariksi.

Kärsimättömille ja toimintaa kaipaaville tyyli voikin käydä paikoin pitkäveteiseksi, mutta jos ottaa rauhallisesti, teksti imaisee hyvin mukaansa sotavuosien tunnelmiin.

Voi pohdiskella Henryn kanssa esimerkiksi eettisiä kysymyksiä, kuten sotapropagandan olemusta tai Mollyn kanssa mitä vanheneminen merkitsee naiselle ja näyttelijälle.

Henrylle valkenee rintamalla, mitä hän haluaa tehdä, kun vapautuu sotapropagandan ahtaista raameista. Hänestä tulisi kirjailija: ”Silloin hän kirjoittaisi kaiken mitä ei ollut saanut sanoa, ja hän tekisi sen aivan helvetin isossa kirjanjärkäleesssä!”

Kun Henry kuvittelee tulevaisuuttaan, tekstistä kasvaa vimmainen sodanvastainen julistus, jonka sanoma on ajankohtainen tänäkin päivänä.

”Hän kirjoittaisi tästä kertakaikkisesta järjettömyydestä, tästä maailmasta täynnä kranaattihyökkäysten hyytäviä mollisäveliä laulavien lintujen sijasta, tästä tarkoituksettomasta tuhosta…hän kirjoittaisi miten viha kasvoi hänessä päivä päivältä, viha niitä miehiä kohtaan, jotka lähettivät kansoja sotaan samaan aikaan kun itse istuivat raihnaisine ruumiineen suojassa korkeiden muurien takana…”

Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan – ei elämässä eikä romaaneissa. Loppu ei ole aina onnellinen. Sodat jättivät jälkeensä surun raskauttamia ihmisiä.

Molly & Henry on väkevä romaani ihmisistä ja elämästä sotien varjossa. Jos laveaan tyyliin välillä pitkästyy, lopussa kiitos seisoo.

Kärsivällisen lukijan Kjell Westö palkitsee vaikuttavalla ja intensiivisellä loppuratkaisulla, joka ei jätä kylmäksi.