Solovetskin synkkä historia vankileirinä

Tänä keväänä tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Venäjällä (Neuvostoliitto) perustettiin Erityisvankileiri numero 1, joka oli alkuna maanlaajuiselle vankileirien saaristolle. Ensimmäinen leiri perustettiin Vienanmerelle, Solovetskin saarelle, luostarin alueelle 1923.

Karjalan Sivistysseura on julkaissut surullisen merkkivuoden kunniaksi uuden, päivitetyn version Raija-Liisa Mäkelän 30 vuotta sitten ilmestyneestä erinomaisesta tietokirjasta Solovetskin luostari – Venäjän historian peili (KSS 2023).

Mäkelä kertoo Solovetskin yli 500-vuotisen tarinan, josta etualalle nousevat luostarin terrori- ja vankileirivuodet. Ne ovat julmuudessaan järisyttävää luettavaa – todellinen kärsimysnäytelmä. Luostarista tuli vankien helvetti ja kiduttajien paratiisi.

Vankien ja karkotettujen määrä kasvoi vuosi vuodelta. Kun tultiin 1930-luvulle, Solovetskin saaren leirien vankiluku oli noussut jo yli 60 000:een. Kuolleisuus oli 35-40 prosentin luokkaa.

Muutamassa vuodessa Solovetskin vankileireistä tuli valtava taloudellinen kokonaisuus, jonka toiminta-alue ulottui Murmanskista Syvärille asti. Se oli kuin Solovetskin tasavalta, valtio valtiossa.

Epäinhimillisissä oloissa vangit rakensivat rauta- ja maanteitä, tekivät metsätöitä ja kuivattivat soita. Yksi professori loi lantaa, toinen oli päässyt yövahdiksi. Ilmaista työvoimaa käytettiin siekailematta hyväksi.

Tšekistien johdolla rikosvangit vahtivat kansanvihollisia, Venäjän etevimpiä tiedemiehiä ja taiteilijoita, jotka raatoivat ruumiillisissa töissä henkensä edestä.

Kuvottavista kidutuksista kirjassa on paljon esimerkkejä. Yksi vanginvartijoiden huveista oli sitoa elävä vanki kiinni puupölliin ja pukata se kierimään alas kirkonportaita pitkin. Portailla oli yhtä monta askelmaa kuin vuodessa päiviä.

Sairaiden ja vanhusten ainoa ”hoitokeino” oli usein tappaminen: ”Vangin surmaamisen takana saattoi piillä myös halu periä hänen hienot saappaansa tai puoliturkkinsa, joskus jopa tämän suussa välkkyvät kultakruunut, koska maallisen majan jättäneiden omaisuus siirtyi vanginvartijoille.”

Näitä pahamaineisia vankileiriaikoja Venäjällä ei haluta muistella. Kun hellitään kuvaa onnellisesta neuvostoajasta, kansalliselle tragedialle ei jää sijaa.

Tänä päivänä Solovetskin luostari toimii taas luostarina. Oligarkkien rahat ja uskonto ovat löytäneet toisensa. Niiden ylivallan alle peittyy traaginen menneisyys.

Solovetskin luostari on myös Venäjän johdon suosiossa. Se on yksi presidentti Putinin lempipaikoista, luottoluostari.

Mäkelä ironisoi, että Solovetskissa Putinin ”onkin suurenmoista rukoilla Kaikkivaltiasta ja saada aineellisen hyödyn erinomaisesti tajuavien henkisesti läheisten kirkonmiesten siunauksella anteeksi kaikki maalliset synnit”.

Venäjällä vankileirien historia tunnetaan huonosti eikä tutkijoilla ole Mäkelän mukaan mahdollista tutkiakaan menneitä, koska esimerkiksi Solovetskin erityisvankilan arkiston sijoituspaikkaa ei edes tiedetä.

Tietämättömyys johtaa erikoisiin tilanteisiin Solovetskissa, jossa ”jokainen sentti maata on kostutettu ihmisverellä ja ilma kyllästetty kärsimyksellä”.

Luostariin tehdään hää- ja virkistysmatkoja ja nuoriso pelaa pelejään kentillä, joilla takavuosina piinattiin ihmisiä hengiltä: ”Koska he eivät tiedä…”

Raija-Liisa Mäkelästä tilanne tuntuu samalta kuin nuoripari tekisi häämatkan Buchenwaldiin tai varttunut pariskunta kävisi virkistysmatkalla Auschwitzissa.

Venäjä ei ole irtisanoutunut menneiden aikojen vääryyksistä eikä tehnyt tiliä historiansa kanssa. Päinvastoin. Virallinen Venäjä Putinin johdolla ylistää pyöveli Stalinia ja ortodoksikirkko myötäilee imperialistista politiikkaa.

Nykytilanteen juuret ovat syvällä. Solovetskissakin suuri joukko luostarin asukkaista, munkit etunenässä, ryhtyi yhteistyöhön ”uljaiden” tšekistien kanssa, kun vankileiri perustettiin.

Ikään kuin yhteenvetona Mäkelä siteeraa venäläistä filosofia ja runoilijaa Pjotr Tšaadajevia 1800-luvulta: ”Välillä tuntuu, että Venäjän tehtävänä on näyttää koko maailmalle, miten ei pidä elää ja mitä ei pidä tehdä.”