Stalinin suudelma ja Mikojanin nakit

Neuvostoliiton diktaattorilla Stalinilla (1878-1953) ja hänen pitkäaikaisella ministerillään Anastas Mikojanilla (1895-1978) oli aivan erityinen suhde. He olivat Kaukasuksen poikia, Mikojan Armeniasta, Stalin Gruusiasta (Georgia). He olivat myös saman pappisseminaarin oppilaita tosin eri aikoina. Molemmat vaihtoivat uskonnon kommunismiin, Jumalan Marxiin. Syntyi pahaa jälkeä.

Stalinin ja Mikojanin suhde on Ville-Juhani Sutisen uuden romaanin ydintä (Liha, Into 2020). Kirja kertoo elintarviketeollisuuden kansankomissaarin Anastas Mikojanin kolmen kuukauden opintomatkasta Yhdysvaltoihin vuonna 1936 sekä vuodesta 1978, jolloin huonokuntoinen Mikojan ruotii elämänsä ehtoopuolella suhdettaan Sosoon eli Staliniin.

Kaikki alkoi suudelmasta. Kun Mikojan oli vasta toista kertaa Moskovassa, hän tapasi Stalinin tämän työhuoneella. Tervehdykset olivat tuliset Kaukasuksen tapaan, suudelma suoraan suulle: ”Se oli merkki, että hän hyväksyi minut. Sillä tavalla hän kastoi minut uskoonsa. Kutsu minua Sosoksi. Rakkaudentunnustus ja kuolemantuomio samaan aikaan.”

Mikojan rakasti Sosoa, mutta vastarakkautta hän ei saanut. Mikojanin paradoksi Sutisen mukaan: ”Rakastin häntä niin paljon, että olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Olisin antanut mitä tahansa, jos hän olisi pysynyt hengissä voidakseen tappaa minut.”

Mikojan oli yksi niistä harvoista huippupoliitikoista, jotka säilyivät hengissä Stalinin vainoissa. Stalin luotti armenialaiseen niin paljon, että lähetti hänet peräti kolmeksi kuukaudeksi Amerikan raitille opiskelemaan kapitalistien metkuja.

Ja mikä oli matkan anti. Mikojan toi uutuuksina neuvostokansalaisille nakit, kotletin, jäätelön, ketsupin, majoneesin. Kotiinpalaajalla oli voittajan fiilis:

”Laskeuduin Moskovaan toisen tulemisen täyttäneenä Kristuksena, punaisen kulutuksen Jeesuksena. Tiesin kaiken. Toin kansalleni kotletin ja jäätelön, koko maailman hopeatarjottimella…Olin varma, että nakin tuoksu ja jäätelön pehmeys peittäisivät laukausten kaiut. Ja näin itseni valtion keittiömestarina, joka järjesti herkullista ja terveellistä ravintoa miljoonille.”

Nakkeja ruvettiin kutsumaan mikojaneiksi. Kuolinvuoteellaan Mikojan päivittelee, että nakkimakkara on ainoa perintö, joka häneltä jää ja siitä hän on ylpeä, mutta ei mistään muusta: ”Eihän ihminen, jonka mukaan miljoonat lapset kutsuivat rakastamiaan nakkeja, voi olla kovin paha?”

Kun Mikojan reissasi Amerikkaa ristiin rastiin, Stalin kiihdytti vainojaan. Amerikan matka olisi voinut merkitä Mikojanille yhtä hyvin ylennystä kuin kuolemantuomiota.

Vasta kotiin palattuaan Mikojan käsitti, että hän oli ainoa, jonka nöyristelyyn Stalin uskoi riittävästi. ”Hän saattoi lähettää minut ulkomaille, Yhdysvaltoihin asti, pelkäämättä että jäisin sinne.”

Mikojan menetti pian uskonsa kommunistien ideaan, mutta vaikeni. Hän uskotteli pelastavansa ruoan avulla Suuren Idean: ”Tiesinhän minä, että tehtävänäni oli vain harhauttaa kansaa, jonglöörata kotleteilla yleisön edessä samalla kun takanani tehtailtiin murhia.”

Mikojan ummisti silmänsä, sillä hän oli Stalinin ja vallan lumoissa, Neuvostoliitolle ”annoin itseni kuin nuorukainen maksetulle naiselle”.

Liha on yksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen viime aikoina lukenut. Harvoin saa luettavakseen näin viiltävää ja tarkkanäköistä kuvausta kahden vallanpitäjän suhteesta.

Sutisella on ollut käsissään loistava idea ja valtava määrä aineistoa, josta hän ei valitettavasti ole malttanut karsia rönsyjä pois. Romaania lukiessa tuli välillä ähky olo. Toistoa on paljon, ja sitä Sutinen käyttää myös tyylikeinona, mutta liika on liikaa.

Raakamateriaalista olisi parhaimmillaan voinut hioutua todellinen timantti. Kirja on nytkin hyvä, mutta taitavasti tiivistämällä siitä olisi tullut erinomainen.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu