Suomalaiset suomettivat itse itsensä
Professori Antero Holmilan uuden kirjan pääteema, suorastaan punainen lanka, on suomettuminen (Suomalaisten kylmä sota, Atena 2023). Teos perustuu suurelta osin suomalaisten muistoihin ja kokemuksiin.
Suomettumisen suurin syypää ei ollut Holmilan mukaan suinkaan Moskovan painostus, vaan suomalaisten kollektiivinen itsepetos, jota ei ole purettu vieläkään.
Suomettuminen oli siis ennen kaikkea sisäsyntyinen ilmiö. Suomalaiset tekivät sen itse. Mitä johtajat edellä, sitä kansa perässä, vaikka Max Jakobson oli sitä mieltä, ettei kansa suomettunut, vain kansakunnan valiot.
Neuvostoliitto kyllä painosti ja uhkaili, välillä brutaalistikin, niin Paasikiven kuin Kekkosen aikana, mutta suomettumisen ydin oli suomalaisten itsensä luoma poliittinen kulttuuri. Sen tuloksena maasta tuli 1970- ja 1980-luvuilla ”Brežnevin henkinen puolisiirtomaa”.
Holmilan mielestä rationaaliselta pohjalta on mahdoton selittää kylmän sodan vuosia. Järjellä on erityisen vaikea selittää suomettumista.
Tunteet ne on järkimiehilläkin. Kekkosta pidettiin yleensä kylmähermoisena ja taitavana pelurina, jonka realismia ja käytännönläheistä toimintaa ylistettiin, eikä vähiten kansan parissa, kuten Holmila toteaa.
Kekkonen oli myös tunneihminen: kirjan mukaan sekä äkkipikainen että pitkävihainen. Hänen toimintaansa ohjasi ”milloin pelko, milloin kateus, milloin ylimielisyys, milloin luottamus…”
Kekkonen pelkäsi Neuvostoliittoa, mutta siinä hän ei ollut yksin. Luottamus ja ystävyys olivat pintavaahtoa, sillä suomalaisten päällimmäiset tunteet Moskovaan päin olivat epäluulo ja pelko.
Poliittinen eliitti Paasikivestä alkaen moitti Suomen kansaa tyhmäksi, joka ei ymmärrä ulkopolitiikasta mitään. Holmilalla on asiaan toisenlainen näkökulma:
”Vaikka kansan ulkopoliittista tyhmyyttä suomittiin sekä Helsingin kabineteissa että Moskovassa, tosiasiassa sen historiasta kumpuava epäluulo Neuvostoliittoa kohtaan oli viime kädessä lukko, joka esti vielä syvemmän kumarruksen Moskovan suuntaan.”
Suomettuminen ja tunteet löivät veljenkättä myös silloin, kun kokoomus pidettiin pitkässä hallituspaitsiossa ja kun Kekkonen valittiin presidentiksi poikkeuslailla 1974.
Holmilan mielestä Neuvostoliittoa enemmän kokoomuksen hallituskelpoisuuden esteenä oli Kekkonen, joka loukkaantui kokoomuslaisille verisesti 1956, kun he äänestivät Fagerholmia presidentiksi. Urkki uhosi Ilmari Turjalle, ettei anna koskaan kokoomukselle anteeksi.
Pohjimmiltaan kyse oli Kekkosen tunteista myös silloin, kun hän valitutti itsensä poikkeuslailla presidentiksi 1974. Holmila muistuttaa, ettei maassa ollut mitään valtakunnallista kriisiä tai hätätilaa.
Kylmän sodan konkreettisen jakolinjan tavalliset suomalaiset kokivat itärajalla turisteina. Ristiriita virallisen liturgian ja todellisuuden välillä oli suuri.
Liturgian mukaan raja oli tuhat kilometriä luottamusta, ystävyyttä ja yhteistyötä. Turisteja kohdeltiin tullissa kuitenkin kuin rikollisia: tavarat pengottiin, etsittiin kiellettyjä aineita ja maahantulon motiiveja tivattiin. Hymyillä ei saanut eikä varsinkaan nauraa.
Monen viattoman neuvostoystävän silmät avautuivat. Ja tällaista maata minä olen ihannoinut, sanoi eräskin haastateltava, ja lopetti ihannoimisensa siihen paikkaan.
Kaikki eivät uskoaan menettäneet. Holmila lainaa aikalaiskaskua, jossa kysytään, mitä eroa on kommunistilla ja uskovaisella. Vastaus: Uskovainen uskoo, vaikka ei näe. Kommunisti uskoo, vaikka näkee.
Suomalaisten kylmä sota sisältää tuoreita näkökulmia vanhoihin asioihin. En muista, että tunteiden vaikutusta esimerkiksi Kekkosen politiikkaan olisi analysoitu niin kuin Holmila tekee.
Kaikki tekevät virheitä, myös professorit. Kun Holmila kirjoittaa opetusministeriön sosiaalidemokraattisesta kansliapäälliköstä Jaakko Nummenmaasta, on nostettava keltainen kortti kaksoisvirheen takia.
Legendaarinen, hiljattain kuollut kansliapäällikö oli nimeltään Jaakko Numminen, eikä hän ollut sosiaalidemokraatti vaan lähellä keskustaa.
Hmm, tuosta siis jaksetaan kirjoittaa yhä uusia kirjoja. Vaikuttaa jo hieman kuluneelta asialta, ainakin sellaisen näkökulmasta joka seurasi politiikkaa tuohon aikaan (olin poliittisesti valveutunut nuori mutten muodinmukaisesti vasemmistolainen tai kekkoslainen).
Mutta toki on hyvä, että kirjoitetaan, sillä vaikea on nykynäkökulmasta ymmärtää tilanteen kompleksisuutta, sitä miten välttämätön neuvostosuhteiden vaalinta sotkeutui Kekkosen mielistelyyn. Muistan elävästi erään teatteriesityksen 1980-luvun puolivälistä (taisi olla peräti Kom-teatteri), jossa Vesa Vierikon esittämä Kekkonen sanoi: ”Neuvostoliitto olen minä”, mihin kiteytyi jotain olennaista. Kekkosen valtakautena tuollaista ei tietysti olisi uskallettu esittää.
Taisi muuten olla Sir Harri, joka vei Kokoomuksen pahimmalle nöyristelylinjalle.
Ilmoita asiaton viesti
Juuri nyt kun terminen kesä 2023 on saapunut Suomeen on erityisen kontrastintäyteistä lukea kylmän sodan kirjoja ja niistä kirjoitettuja (hyviä) esittelyjä!
Luulen että Kekkosen vanhuusvuosia varjosti kaksi kovaa päivää, shokkia, joita hän toivoi välttävänsä: 1968 se aamu jona ilmeni että Neuvostoliitto veti rautahanskat käteen Tshekkolovakiassa, ja 1975 kun ilmeni, että ETYK ei tuonut Urkille Nobelia. Ensimmäisestä aamusta kansamme urho ei selvinnyt ihan heti vaan ikäänkuin erään suuren esikuvan josta hän ei tosin tainnut paljon piitata tapaan vasta ”kolmantena päivänä”. Kirjoittelin joskus toistakymmentä vuotta sitten lyhyehkön katsauksen siitä, mitä Kekkoselle tapahtui 21.8.1968. Käytin um:n ja tri Suomen ym. aineistoja ja totesin, että mies oli vetämätön ”yllättävän” pitkään. Koivistot ja muut antoivat lausuntoja, miehekkäimmän Aarne Saarinen ja niin edelleen, mutta mies jonka olisi pitänyt olla kansansa hätäisen tilan hetkkellä keulilla ja ruorissa oli poissa pelistä. Käymäni materiaalin perusteella sain käsityksen, että ”aika pitkään”. Siinä missä Koivistolta näkö pikitiellä matkalla Helsinkiin sumeni kyynelistä, Kekkosella sumeni vähän muutakin.
Ilmoita asiaton viesti
”Kirjoittelin joskus toistakymmentä vuotta sitten lyhyehkön katsauksen siitä, mitä Kekkoselle tapahtui 21.8.1968”
Oliko se tuolloin kun UKK matkusti Tampereelle ja keskusteli yhden yön hotelli Tammerissa Arvo Poika Tuomisen kanssa?
Ilmoita asiaton viesti
Ruhtinas toimi niin kuin ruhtinas toimi: tukeutui sisimpään sisäpiiriin. Yritän kaivaa tuon tekstin esiin netin uumenista. Hakutoiminnot eivät aina tepsi, vaikka muuta väitetään..
Ilmoita asiaton viesti
Ei 1970- tai 80-luvuilla rahvaalla ollut harhakäsityksiä neuvostosysteemistä, vaikka ylätasolla operoitiin kulttuurivaihdolla ynnä muulla seremoniallisella. Samaan aikaan oli pakko myöntää, että kaupallinen yhteistyö – ja nyt ikimoderni sanonta – satoi Suomen laariin niin että ropisi. Varsinkaan itäisissä maakunnissa ei tehnyt mieli – lisää sanontoja – katsoa lahjahevosen suuhun tahi purra ruokkivaa kättä. Kostamus, Svetogorsk, metalli, tekstiilit… raakaöljyä tänne ja jalostettua vientiä sinne; kätevää!
”… suomalaisten kollektiivinen itsepetos, jota ei ole purettu vieläkään.”
– Miten perusteellisesti ja pitkään YYA-kaudessa pitäisi piehtaroida, että se voitaisiin katsoa puretuksi? Tämä kansa rypee joka talvi sisällissodan muistoissa, ja syyttelee itseään ratkaisuistaan toisessa maailmansodassa. Vieläkö samaan settiin mahtuisi suomettuneisuuden itseruoskinta, vai pitäisikö itsenäisyyden varhaisin historia jo katsoa käsitellyksi?
PS. Kirjan ETYK-kansikuvasta bongattua: Gromyko, Stepanov, Mattila, Brezhnev, Kekkonen, Helle. Kuvassa voisi hyvinkin olla myös Juhani Suomi, mutta miksi hän kolmekymppisenä miehenä näyttäisi noin keski-ikäiseltä?
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä, sanoisin että tarkka olet: Suomi paikalla.
Juhani Suomi väitteli 1973 Talvisodan taustasta ja Wikipedian sanoin: ”Samana vuonna hän ryhtyi Suomen ulkoasiainministeriön virkamieheksi”.
Tässä tarkempi kuva; https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000956575.html
(Rullaa artikkelia kylliksi alas)
Ilmoita asiaton viesti
”– Miten perusteellisesti ja pitkään YYA-kaudessa pitäisi piehtaroida, että se voitaisiin katsoa puretuksi?”
Jotain vielä voisi kuitenkin käsitellä vähän hutaisua perusteellisemmin. Minusta kun näyttää, ettei tuo suomettuneisuuden taudin pahinkaan muoto rajoittunut ihan vaan politiikan pomojen toimiin. Ja missä asemissa sitten aikansa vallankumousmaakaritkin ovat sittemmin olleet, voidaan kysyä. Sattumisin vaan tulee joskus aina hajatietoa.
Esimerkiksi se, että maan suurin rahapohatta ja teollisuusmies paljastaa vasta muistelmissaan mahdollisen vakoiluepäilyn on jotenkin pelottavaa. Ja onko motiivina kosto vai ylimielisyys vai valehteleeko peräti?
Tarkemmin: Björn Wahlroosin vastaus Ykkösaamussa vakoilusyytöskysymykseen luotettavuusanalyysissa
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/rescordis/bjorn-wahlroosin-vastaus-ykkosaamussa-vakoilusyytoskysymykseen-luotettavuusanalyysissa/
Ilmoita asiaton viesti
NKP halusi Kekkosen jatkavan presidenttinä, joten Suomelle ehdotettiin yhteisiä sotaharjoituksia. Rahvas kauhistui kuten pitikin.
Kekkonen matkusti Neuvostoliittoon neuvottelemaan asiasta. Teatterista ei neuvoteltu, vaan ryypättiin ja syötiin.
Kekkonen palasi ja valittiin uudelleen.
Ilmoita asiaton viesti
Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos nyt kun ollaan lopullisesti päästy itänaapurin holhouksesta!
Hyvä kun todetaan, että suomettuminen ei ollut pakollista, vaan oli omaehtoista ja iljettävää rähmälläänoloa itänaapuria miellyttääksemme lähes koko puoluekentän laajuudelta. Neuvostojohdon syliin olivat tuppautumassa myös virkamiehet, kulttuuriväki, talouselämän johto, jopa jotkut kirkonmiehetkin. Useasti omaa uraansa pönkittääkseen. Neuvostovastaisuushan, osoitettiin siinä kuinka perusteltua kritiikkiä tahansa, oli leima jota kukaan merkittävä suomalainen ei halunnut saada. Mutta tuota aikaa ei ole syytä propagoida minkäänlaisena menestystarinana.
Neuvostoliiton arvostelu yritettiin Suomessa kriminalisoida(!) 1970-luvun alussa. Mikähän olisi ollut sanktio? Ylin aste?
Ei myöskään ole syytä kiitellä YYA-sopimusta, jota pidettiin suorastaan elomme ja olemassaolomme kulmakivenä; jonkinlaisena suomalaisena Magna Cartana!?
On väärin todettu, että tavallinen kansa ei niinkään suomettunut. Kyllä siinäkin joukossa oli hyvin paljon suomettumisen itsepetokseen, kuten Holmila toteaa, höynähtäneitä. Oli siinä suomettumisen aikana aivosolut yhtenä mykkyränä kun monet asiat selvästi valheeksi tiedostaen, ne piti itselle, ja mikä pahinta muillekin, selittää totuudeksi.
Olen tuonut esiin monesti, että pikkuvaltion pitää suurvallan edessä olla jonkin verran ”nöyrä”, mutta jatkuva mateleva nöyristely ei ollut Kekkosen aikana mistään kotoisin. Kommunistien yletön mielistely, niin kotimaisten kuin neuvostojohdon edustajien, tympäisi tuolloin, ja tympäisee muisteltuna edelleenkin.
***
Minulle on täysi arvoitus miksi Suomessa touhusi sotien jälkeen niin vahva äärivasemmistolainen ja neuvostomyönteinen joukko. Miksi Stalinin kaikkinainen pahuus, kymmenet miljoonat tapetut ihmiset, joukossa tuhansittain suomalaista työväkeä, unohdettiin Isä Aurinkoista ja veristä bolshevismia ihannoitaessa. Pakostako? Ei todellakaan. Omasta ilosta se tehtiin!
Ilmoita asiaton viesti
”Miksi Stalinin kaikkinainen pahuus, kymmenet miljoonat tapetut ihmiset, joukossa tuhansittain suomalaista työväkeä, unohdettiin Isä Aurinkoista ja veristä bolshevismia ihannoitaessa.”
– Nykyinen Venäjä ihailee Stalinia varauksetta, vaikka eniten se ukko tuhosi omiaan. Riittääkö perusteeksi, että ”maailmaa hallitaan vähällä järjellä”?
Ilmoita asiaton viesti
Toiset suomettivat, toiset eivät. Poliitikot ja liikemiehet suömettuivat vallan ja rahan takia.
Ilmoita asiaton viesti
Yksi mieleen painuneimmista suomettuneisuuteen liittyvistä lausunnoista minulle on Koiviston toteamus, kun hänen mielipidettään suomettuneisuudesta kysyttiin HS:n toimittajien taholta eräässä haastattelussa joskus vuoden 2010 kieppeillä.
Koivisto totesi: ”Neuvostoliitto ei ollut niin paha kuin kansa luuli. Se oli paljon pahempi.”
Ilmoita asiaton viesti
Kekkonen guilty
Ilmoita asiaton viesti
”Liturgian mukaan raja oli tuhat kilometriä luottamusta, ystävyyttä ja yhteistyötä”
– Rauhan rajaan ei sisältynyt tuumaakaan ristiriitaa – niin kauan kuin liturgia noudatti oikeaa uuskielen syntaksia. Jotkut sanat ja sanonnat (1) piti unohtaa ja omaksua uudet kuin ne olisivat olleet aina olemassa ja oikeat. Niiden myötä piti omaksua se periaate, että itänaapuria ei arvostella (2). Eivätkä nuo asiat ole välttämättä ’poissuomettuneet/definlandisoituneet’ vielä 2000-luvulla.
1. Miksi Neuvostoliiton toisessa maailmansodassa valtaamien alueiden nimien pitäisi yhä olla sen keksimiä, tuulesta temmattuja ja esimerkiksi Suomen karjalaisia ja petsamolaisia loukkaavia mukanimiä?
Ehkä myös Suomen tulisi ryhdistäytyä YYA-ajan nimistömatelunsa jäljiltä (vrt. Puola/Kaliningrad). Kuten tiedämme, neuvostoliittolaiset maahantunkeutujat tuhosivat evakkopakolaistemme kotiseutua ja alkuperäiskulttuuria muun ohessa muuttamalla useimmat paikannimet Karjalankannaksella, joka liitettiin toisen maailmansodan jälkeen ”Leningradin ”oblastiin”
– Ks. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/rescordis/puola-kaliningrad-on-sotarikollisnimi-suomi-svetogorsk-on-oikeasti-enso-ja-priozersk-kagoisalmi-kakisalmi-kexholm/
2. Suomettuminen ja rähmälläänolo eivät päättyneet kylmän sodan myötä myöskään kansallisen itsesensuurin osalta. Putinin kauden alettua 2000-luvulla muotiin tulleet syytökset ’russofobiasta’ ovat usein olleet käytännössä vain hieman uusin termein sanoitettuja perinteisiä syytöksiä neuvostovastaisuudesta ja Stalinin puna-armeijan ’kunnian’ halventamisesta ja vaikkapa paikannimiä tai Tarton rauhan rajoja muisteltaessa ’revansismista’.
Tässä esimerkkitapauksessa erään suuren viraston johto ojensi keväällä 2009 ehdottommalla kirjoituskiellolla virkamiestä, joka oli ilmaissut ”venäjänvastaisen” mielipiteensä viraston intranetin ’vapaalla keskustelufoorumilla’. Sensuuripäätöksen perusteluissa viitataan Suomen virkamieslain 14 § 2 momenttiin, mutta asiasisällöllisesti ne ovat lähempänä vuonna 2009 ajankohtaistuneen Venäjän historiakomission lakiluonnoksia ja dosentti Bäckmanin retoriikkaa
– ks. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/rescordis/kylman-sodan-suomi-2000-luvulla-osa-1-neuvostovastaisuustuomio-tilastokeskuksessa/
Ilmoita asiaton viesti
”Uskovainen uskoo, vaikka ei näe. Kommunisti uskoo, vaikka näkee.”
Sanottiin, että Kekkonen halusi avata atkailunNeuvostolittoon, että kansa näkisi miten paska systeemi se on ja lakkaisivat uskomasta siihen. Taisi sitten käydä niin, että uskovaisten joukko vaan entisestään kasvoi.
Ilmoita asiaton viesti