Suomalaisia siirtomaaherroja Karibialla

Ruotsi pyrki 1700-luvulla epätoivon vimmalla siirtomaavallaksi, ja onnistuikin, mutta lopputulos lähenteli mahalaskua. En tiennyt Ruotsin siirtomaahistoriasta enkä suomalaisista siirtomaaherroista juuri mitään, kunnes luin uuden tietokirjan (Jouko Aaltonen – Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä – Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla, Into 2019).

Kuningas Kustaa III hankki Ranskalta vuonna 1784 Karibialla sijaitsevan pikkuriikkisen Saint-Barthélemyn kalliosaaren. Sieltä haluttiin erityisesti sokeria, kahvia, teetä ja tupakkaa, mutta kun saari osoittautui luonnonvaroiltaan köyhäksi, keskityttiin orjakauppaan.

Siirtomaan hallintoon osallistui alusta lähtien lukuisia suomalaisia. Jo saaren ensimmäinen kuvernööri oli suomalaistaustainen Salomon Mauritz von Rajalin. Kirjassa kerrotaan, miten Rajalin kohtasi saarella köyhät ranskalaissiirtolaiset ja heidän köyhät orjansa.

Suolaa riitti, mutta juomavettä ei. Laidunmaita oli vuohille, mutta ei maita plantaaseille. Haluttua sokeria ei Saint-Barthélemyltä saatu, ja kun ei ollut sokeria, ei romminkaan valmistus onnistunut. Kaivattiin uusia liikeideoita.

Tuottoisaksi liiketoimeksi keksittiin orjakauppa. Saaren kautta ryhdyttiin välittämään orjia muille saarille ja uudelle mantereelle. Kustaa III oli henkilökohtaisesti mukana orjabisneksessä.

Orjakauppa alkoi kukoistaa hyvän sataman ansiosta ja saaren väkiluku kasvoi nopeasti. Jo vuonna 1800 saarella asui 6000 ihmistä, kun 15 vuotta aiemmin heitä oli vain 700. Satamakaupunki Gustavia oli tuolloin Ruotsin kuudenneksi suurin kaupunki. Siellä asui ruotsalaisia, ranskalaisia, brittejä, tanskalaisia, amerikkalaisia, suomalaisia sekä afrikkalaistaustaisia orjia.

Naispuolinen orja oli jopa Anjalan liiton kapinallisella, Robert Montgomeryllä, joka oli karkotettu kärsimään rangaistustaan Saint-Barthélemyn saarelle. Jo ensimmäisenä aamuna uusi tuttavuus säikäytti vanhan soturin pahanpäiväisesti tarjoilemalla aamukahvin ilkialastomana.

Orjien elämä ei ollut hääviä. Selkäpiitä karmii, kun lukee siirtokunnan pastorin Carl Carlssonin kirjoituksia. Jyrkkine mielipiteineen pastori oli aikansa lapsi:

”Neekeri oli tuskin puoleksi ihminen; loput olivat apinaa ja tiikeriä… Jopa eläimet välttivät heitä. Jos valkoinen ui verkkoon, joutui hän mahdollisesti haiden syömäksi. Neekerit sen sijaan saivat uida vapaasti, koska hait eivät pitäneet neekerinlihasta.”

Carlsson kirjoitti, että orjien omistajat rakastivat orjiaan kuin ruotsalainen talonpoika hevostaan, usein siis enemmän kuin vaimoaan.

Pappismiehen raivoisasta vastustuksesta huolimatta orjat vapautettiin 1840-luvulla, mutta Ruotsin siirtomaavalta Saint-Barthélemyllä säilyi aina vuoteen 1878 asti.

Saarelle päätyneet suomalaiset olivat usein ennakkoluulottomia seikkailijoita: oli kuvernöörejä, sotilaita ja merimiehiä. Nykyisin saarella asuu tasan yksi suomalainen, Markku Härmälä, entinen purjehtija, nykyinen yrittäjä.

Kirjassa käsitellään sekä pienet että isot asiat. Yksittäisten ihmisten – herrojen, orjien, kauppiaiden, sotilaiden ja merimiesten – elämä kytketään siirtomaa-ajan maailmanlaajuisiin mekanismeihin.

Ruotsi ei ollut tietenkään mikään suuri tekijä kansainvälisessä orjakaupassa, mutta on kiinnostavaa tietää, että mukana oltiin. Suomalaisetkin sijoittivat orjakauppaan ja hyötyivät siitä.

Tietokirja Orjia ja isäntiä täyttää mainiosti tehtävänsä. Se lisää tietoa vähän tunnetusta aiheesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu