Suomen heimosoturit villissä idässä

Suomen heimosodista (1918-1921) ja heimosoturien kohtaloista kerrotaan uudessa tietokirjassa, joka riisuu kaiken romantiikan heimosotien liepeiltä (Aapo Roselius – Oula Silvennoinen: Villi itä – Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros, Tammi 2019).

Heimosoturien joukko oli kirjavaa väkeä. Mukaan mahtui ihanteellisten heimoaktivistien lisäksi seikkailijoita, pikkurikollisia, iso joukko nuoria poikia, levottomia sieluja, joita ajoivat aivan muut tavoitteet kuin karjalaisten jalo auttamishalu.

Propagandistina Vienan Karjalassa toiminut Ilmari Kianto valitti, että värvärit päästivät mukaan kelvottomia miehiä, kuten ”veneerisiä tauteja potevia puoliherrasmiehiä”.

Heimosotiin osallistui ase kädessä noin kymmenentuhatta suomalaista. Lisäksi huolto- ja avustustoiminnassa oli mukana tuhansia. Idealistien mielissä kangasteli Suur-Suomi, kun Venäjä oli sisällissodan takia sekasortoisessa tilassa.

Heimosotaa harjoiteltiin ensin Vienan Karjalassa, sitten Baltiaan Viron vapaussotaan lähti neljätuhatta miestä ja sen jälkeen seurasi Aunuksen katastrofi, jossa kuoli lähes 400 suomalaista vapaaehtoista.

Jo Vienan retki näytti heimosotien hengen. Rajan takana eivät odottaneet kansannousua valmistelevat heimolaiset, vaan maailmansodan ja pula-ajan uuvuttamat ihmiset, jotka olivat kyllästyneet jatkuvaan sotimiseen.

Aunuksessakaan suomalaisia ei otettu vastaan riemurinnoin. Valloittajat pettyivät paikallisiin asukkaisiin. Yrjö Collanin mielestä Aunus oli maankiertäjien ja lurjusten luvattu maa ja aunukselaisten luonteenpiirteisiin kuuluivat ”äärimmäisyyteen menevä flegmaattisuus, epäluotettavuus, alistuvuus ja pelkuruus”.

Heimosodat jättivät jälkeensä monia traagisia ihmiskohtaloita. Koskettavaa on lukea, miten esimerkiksi Yrjö Saarenpuu teloitettiin Aunuksen retkellä mielivaltaisesti arvonnan jälkeen tai miten nuori Uuno Kailas (Salonen) sai ikuisen trauman, kun koulupojan ihanteet törmäsivät tylyyn todellisuuteen.

Sotaretkiin liittyi surkuhupaisiakin piirteitä. Erikoisimpiin ilmestyksiin kuului neiti Elfriede von Hippius, josta kirjassa on värikäs kuvaus. Sielunsa silmin voi kuvitella, miten von Hippius nelisti Narvan lähellä hevoskärryillä pitkin tietä lappalaispieksut jalassa. Toisessa kädessä oli pistooli, toisessa ryysyinen Punaisen Ristin lippu. Ja laukussa rommipullo.

Erityisesti Virossa suomalaisten vapaajoukkojen toiminta sai järkyttäviäkin muotoja. Elettiin kuin villissä idässä. Terrori ja vankien teloitukset olivat arkipäivää. Oman käden oikeutta käytettiin sumeilematta.

Julmaa menoa todisti myös 19-vuotias Vilho Helanen, AKS:n myöhempi johtaja, joka kauhisteli, että ”ryöstäen, murhaten ja hävittäen ovat suomalaiset joukot kulkeneet yli Viron”.

Villi itä -kirjan ansioihin kuuluu, että se kytkee Suomen heimosodat luontevasti muun Euroopan kriiseihin. Sotaretkillä ei ollut valtiovallan virallista hyväksyntää, mutta hiljaista tukea tuli sitäkin enemmän.

Villi itä on yksi tämän vuoden tärkeimmistä Suomen historiaa valottavista tietokirjoista. Ei olekaan mikään yllätys, että se on ehdolla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.

Esiraati perusteli ehdokkuutta mm. niin, että teos tuo uusia, tummia sävyjä myyttiseen kuvaan Suomen heimosotien vapaajoukoista ja Suur-Suomen rakentamisesta sekä paljastaa, miten sota rikkoo ihmisten ruumiin ja mielen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu