Suomen ”paras” leikkii vihaista miestä

Harry Salmenniemi, 37, on suomalaisen kirjallisuuden nouseva tähti. Valtakunnan päälehti Hesari kirjoitti vuosi sitten, että Salmenniemen käsittämättömät novellit ovat parasta kotimaista kaunokirjallisuutta juuri nyt.

Avainsanoja ovat nuo kaksi sanaa: juuri nyt. Huomenna kaikki voi olla toisin.

Salmenniemen juuri julkaistu neljäs novellikokoelma jatkaa aiempien linjoilla, nimi on outo eikä kirjoituksia kannata lukea vakavalla naamalla (Asiakaskoralli ja muita novelleja, Siltala 2021).

Salmenniemi kirjoitti edellisessä kokoelmassaan, että kirjojen kritiikki on täysin sattumanvaraista ja menettänyt merkityksensä jo kauan sitten. Olen samaa mieltä.

Sellaiset kritiikit, millaiset kirjat. Jos Salmenniemen novellit ovat parasta, mitä Suomessa on tarjolla, kirjallisuuden tilasta on syytä olla yhtä huolissaan kuin maastohiihdon tilasta. Vauhti ei riitä, kärki karkaa.

Poimin Salmenniemen uutuudesta sattumanvaraisesti yhden teeman, vihaisen puheen. Kirjailija leikkii vihaista miestä, joka pelottaisi, jos ei naurattaisi:

”Unohdan kaiken muun, puhun ainoastaan vihan voimalla”, hän pelottelee niminovellissa. Hän todistelee, että viha selkeyttää hänen ajatuksensa.

Vihaisimmillaan Salmenniemi on novellissa Suunnitelma Helsingin varalle, joka tuo mieleen itävaltalaisen kulttikirjailijan Thomas Bernhardin vihanpurkaukset Wieniä ja sen asukkaita kohtaan. Toki Salmenniemi on kevytversio Bernhardista, joka tuntuu olevan useiden nuorehkojen suomalaisten kirjailijoiden suosikki.

Jyväskylästä maailmaa tarkkaileva kirjailija on havainnut, että Helsinki on katastrofin partaalla: ”Kaikkein pelottavimmin katastrofin näkee ihmisissä, joiden epätoivo on käsin kosketeltavaa.”

Helsingin keskustan maamerkit taas ovat Salmenniemen mielestä todellisia häväistysmuistomerkkejä:

Mannerheimin patsas on tietenkin naurettavuudessaan ja typeryydessään aivan omalla tasollaan, mutta myös Paasikiven muistomerkki on uskomattoman kammottava. Useimmat patsaat ovat sekä esteettisesti surkeita että moraalisesti iljettäviä, suorastaan ihmisvihamielisiä.”

Selvimmin Salmenniemen Helsingissä katastrofi paljastuu kuitenkin Oodissa, maailman kaupallisimmassa kirjastossa, joka on havainnekuvan ja pinttyneen lian yhdistelmä. Oodin päätehtävä on myydä ylihintaista kahvia näköalaterassilla. Kirjat ovat sivuseikka.

Jos Helsingin tuhoisa kehitys ei pian lakkaa, kaupungissa voi kirjailijan mielestä kohta shoppailla vauvoja ja taaperoita kuin mariskooleja tai saippuaa. Salmenniemi esittää omat ehdotuksensa Helsingin pelastamiseksi, mutta ei paljasteta niitä tässä.

Yksi parhaista jutuista on kieli poskessa kirjoitettu kokoelman esipuhe, jonka on allekirjoittanut kustannustoimittaja Antti Arnkil. Tekstin takaa kuuluu Salmenniemen ääni.

Esipuheen  mukaan Salmenniemi on näkijä, jollaista kansakuntamme ja koko ihmiskunta on kipeästi kaivannut. Hän onkin itsenäinen ajattelija, joka ei muita ihmisiä tarvitse: ”Kun ajattelen, mitä olen muilta ihmisiltä saanut, on vastaus yleensä joko flunssa, masennus tai ahdistus.” 

Salmenniemestä on moneksi, kuten olemme havainneet. Hän on kirjallinen leikittelijä, mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Oheisen linkin takaa voit lukea Tommi Melenderin näkökulman: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kirjat/arvio-harry-salmenniemen-kirjallisen-revittelyn-takaa-kajastaa-ahdistus/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu