Suomen taistelu bolsevismia vastaan

Majuri Kalle Lehmus toimi jatkosodan aikana propagandan avaintehtävissä Päämajan tiedotusosaston päällikkönä. Nyt hänen ”poltetusta” arkistostaan on putkahtanut käsikirjoitus, joka sisältää ainutlaatuista aineistoa Suomen sotapropagandasta.

Käsikirjoituksen tekstit on julkaistu tänään (8.9.2022) kirjana (Jussi Lehmus: Suomen taistelu bolsevismia vastaan, Docendo). Kirjan toimittanut Jussi Lehmus on Kalle Lehmuksen pojanpojan poika, joka sai haltuunsa mustan salkun isoisoisänsä jäämistöstä.

Teoksessa on myös neljän tohtorin, Helena Pilkkeen, Lasse Lehtisen, Pekka Visurin ja Harri V. Hietikon kirjoitukset, jotka taustoittavat hyvin jatkosodan propagandakirjoituksia.

Kirja oli alunperin natsien tilaustyö. Se olisi julkaistu, jos Saksa olisi kukistanut Neuvostoliiton. Sen tarkoitus oli kertoa aseveljille suomalaisten urhoollisista saavutuksista saksalaisten rinnalla.

Kirjahankkeessa oli merkillisiä piirteitä. Ensinnäkin huomiota herättää tekstien kirjoittamisen ajankohta, elokuu 1943. Tuolloin jo ainakin sodanjohdossa tiedettiin, että Saksa kulki kohti tappiota.

Sitä taustaa vasten tuntuu erikoiselta, että Suomen päämajassa valmisteltiin salassa mittavaa natsipropagandaa. On epäilty jopa, että hanke oli hämäystä. Haluttiin vakuuttaa kriittisillä hetkillä, että Suomi seisoo Saksan rinnalla, jotta aseiden ja viljan toimitukset eivät tyrehtyisi.

Kirjaa varten saatiin yli 50 kirjoitusta, joiden taso vaihteli äärestä laitaan. On muutama erinomainen teksti, mutta suurin osa on yksityiskohtaisia taistelukuvauksia, joiden anti saksalaisille lukijoille olisi ollut vähäinen.

Yhteistä kirjoituksille on propaganda. Kirja vilisee pilkallisia nimityksiä itänaapurimme sotilaista. Puhuttiin bolsevikeistä, ryssistä, vanjoista, iivanoista, slaaveista.

Kirjoittajissa oli useita sanataitureita – toimittajia ja kirjailijoita, myöhempiä tiedemiehiä ja kenraaleita: Matti Kuusi, Unto Varjonen, Olavi Siippainen, Valo Nihtilä, Erkki Palolampi, Sakari Simelius, Reino Rinne, Kullervo Killinen, Martti Santavuori

Lennokkaimmasta päästä on kapteeni Jouko Saarisen hurmahenkinen taistelukuvaus lokakuulta 1941. Siihen kiteytyy ajan henki:

”Itään, itään! Päin perivihollista, ryssää, jonka länteen päin suuntautuvaa paisumishalua Suomen mies on aikojen alusta asti saanut ase kädessä vastustaa. Puukko, kirves, tappara, kivääri tai lentokone – aseet ovat vaihtuneet, taistelu on muuttumaton. Itään! Päin inhottavaa bolsevismia, joka on meille kaameampi vaara kuin mikään aikaisempi venäläinen myrkky. Itään!”

Uuden Suomen ja Hesarin toimituksissa työskennellyt Jouko (Jopi) Ruotsalainen oli sisäistänyt täysin toimeksiannon propagandaluonteen. Hän kirjoitti, miltä näytti Viipuri sen jälkeen kun venäläiset lähtivät sieltä elokuussa 1941:

”Ryssät lienevät erityisen eläinrakkaita. Sitä todistivat ainakin Viipurin raunioituneita katuja vallan laumoina vaeltavat kissat ja koirat. Täit, russakat ja luteet puolestaan ovat aina kuuluneet venäläisten kotieläimistöön, ja parin päivän kuluttua saatoimme sananmukaisesti tuntea nahoissamme, ettei varsinkaan luteita ollut puuttunut ryssien Viipurista. Rottien suhteen toivoimme myös pian sadun Hamelnin pillipiiparista toistuvan.”

Jussi Lehmus kirjoittaa, että hänelle tuli huono olo joitakin kirjoituksia lukiessa. Olo lienee parantunut, kun kirja on julkaistu. Joka tapauksessa sekä hyvät että huonot tekstit ovat arvokkaita dokumentteja.

Kiinnostavaa on, että kirjoitukset ovat pysyneet salassa lähes 80 vuotta eikä kukaan kirjoittajista ole maininnut hanketta muistelmissaan tai muissakaan yhteyksissä.

Tulevaisuudesta emme paljon tiedä, mutta tämäkin löytö osoittaa, että kaikkea emme tiedä menneistäkään. Kuten Lasse Lehtinen kirjassa osuvasti toteaa, koskaan ei voi tietää, mitä menneisyydessä vielä tapahtuu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu