Suoraa puhetta Venäjän roistovaltiosta

Britannian johtaviin Venäjä-asiantuntijoihin kuuluva Keir Giles antaa huonon arvosanan länsimaiden johtajille Ukrainan sodassa. Hänen mielestään Venäjän itsevarmuus lähteä sotimaan johtui lännen pelotteen täydellisestä pettämisestä.

Tänään (30.11.2022) suomeksi julkaistussa kirjassaan Giles kirjoittaa, että vuoropuhelu ja diplomatia, joihin länsi on luottanut, eivät ole vaikuttaneet mitenkään Venäjään (Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan ja mitä se sinulle merkitsee, Docendo).

Venäjän pysäyttää kirjan mukaan vain uskottava ja näkyvä mahdollisuus tehdä sille vahinkoa samalla mitalla. ”On erittäin tärkeää, että länsi ymmärtää uudelleen, mitä vaaditaan stop-merkin asettamiseksi Moskovalle.”

Venäjä tulkitsee hyvät tarkoitukset heikkoudeksi. Se turvautuu epäröimättä voimaan ja halveksii kansainvälisiä sääntöjä. Tällaisen valtion kanssa on hankala tehdä yhteistyötä.

Kirjassa ei sievistellä. Tutkijan mielestä Venäjä on roistovaltio, ja Venäjä käyttäytyy kuin taparikollinen, joka hyväksyy paljastumisen ammattiin liittyvänä riskinä.

Venäjän kansallinen strategia Putinin aikana perustuu huonoon käyttäytymiseen: ”Venäjä ei enää yritä edes pintapuolisesti peitellä sitä, että se on roistovaltion lailla käyttäytyvä autoritaarinen sortovaltio, joka pitää länttä vihollisenaan.”

Putinin maailmankuva perustuu brittitutkijan mukaan puolitotuuksien, fiktion ja harhakuvitelmien sekoitukseen. Hän lainaa presidentti Niinistön epätoivoiselta kuulostavaa ihmettelyä: ”Miten reagoida käytökseen, joka tulee täysin toisenlaiselta planeetalta?”

Gilesin kiteytyksen mukaan Venäjä on muuttunut vähitellen maasta, jolla oli mafia, mafiaksi, jolla on maa. Esimerkkiä näyttää raaistunut valtionjohto, joka Putinin johdolla käyttää raakaa rikollisten slangia, Venäjän vankiloiden kieltä.

Venäjä vaatii kunnioitusta ja haluaa hinnalla millä hyvänsä jälleen todelliseksi suurvallaksi. Se ei ole kyennyt sopeutumaan ajatukseen, ettei Venäjä ole enää imperiumi.

Statuksestaan Venäjällä on pakkomielle. Se ei hyväksy toisen luokan eurooppalaisen maan asemaa, mikä tarkoittaisi, että pitäisi noudattaa kansainvälistä oikeutta. Venäjä katsoo, että suurvalta voi laatia omat sääntönsä.

Kirjan mukaan Putinin on aiheutettava ongelmia, jotta hänet otettaisiin vakavasti. Kriisejä aiheutetaan, jotta alettaisiin puhua Moskovan kanssa.

Venäjä haluaa tasavertaiseksi Yhdysvaltain rinnalle. Venäjältä johdettu kyberrikollisuuskin on kuulemma tapa pitää yllä Yhdysvaltain mielenkiintoa:

”Jos Venäjän aiheuttamia kriisejä ei olisi, mitä syytä lännellä olisi olla tekemisissä sen kanssa?”

Neuvostoaikojen tapaan Venäjä asettaa etusijalle sotilaallisen mahdin ja statussymbolit herättääkseen maailmalla pelkoa. Kotimaan arkiset asiat saavat jäädä rempalleen, ja ajattelu on kuin tsaarinajan Venäjältä, jolloin kotimaan väestö ei ollut muuta kuin työvoimaa tai sotiin lähetettävää tykinruokaa.

Pientä toivoa kirjassa pannaan siihen, että tappio Ukrainan sodassa voisi olla shokki, joka muuttaisi turhautuneen entisen imperiumin yhdeksi maaksi muiden joukossa. Muutos ei tapahdu käden käänteessä – pitkään kipuilivat myös Britannia ja Ranska aikoinaan.

Harhaluuloksi Giles kuittaa kuitenkin sellaiset kuvitelmat, että kun Putin olisi poissa, tilanne paranisi automaattisesti.

Vielä mennään ehkä pitkäänkin Putinin laatimilla säännöillä, jotka kumpuavat katupoikien tappeluista. Tässä on Putinin opin karkea ydin yksinvaltiaan omin sanoin:

”50 vuotta sitten opin yhden säännön Leningradin kaduilla: jos tappelu on väistämätön, sinun on lyötävä ensimmäiseksi.”

Gilesin kirja on suoraa puhetta ja taustoittaa hyvin sitä, miten tähän on tultu. Suomessa ei ole viime vuosikymmeninä totuttu näin suorasukaisiin arvioihin itänaapurista, mutta nyt on uusi aika ja uudet puheet.