Suoraa puhetta venäläisistä

Kun Viaporin (Suomenlinna) linnoitus Helsingin edustalla oli antautunut venäläisille keväällä 1808, majuri Gustaf von Hauswolff kuului niihin upseereihin, jotka eivät suostuneet vannomaan uskollisuudenvalaa Venäjälle.

Tästä oli seurauksena sotavankeus. Yksinhuoltaja-majurin 19-vuotias tytär Adeleide halusi ehdottomasti päästä isänsä mukaan. Niin myös tapahtui.

Nuori Adeleide piti vankeusajalta tarkkaa päiväkirjaa, joka on vihdoin julkaistu suomeksi. Kulttuuriteko, josta ansiot menevät päiväkirjan suomentajalle Petri Rinteelle ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (Päiväkirja sotavankivuosiltani Venäjällä 1808-1809, SKS-kirjat 2024).

Tuohon aikaan sotavankeus oli hieman eri asia kuin nykyisin. Ei vankeja vankilaan viety. Upseereilla oli omat palvelijat mukana ja he asuivat heille osoitetuissa taloissa. Sotavangit saivat elää melko normaalia elämää, tosin vieraissa oloissa ja tarkkailun alla.

Sotavangit, aatelisneito Adeleide heidän mukanaan, osallistuivat säätynsä mukaiseen seuraelämään vihollismaassa. Adeleidea kehutaan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja itsevarmaksi, kun hän seurusteli sotakuvernöörien, kenraalien ja heidän puolisoidensa kanssa.

Adeleide opetti venäläisille tanssia ja naruhyppyä hurmaten heidät kaikki, kirjoittaa Petri Rinne päiväkirjan esipuheessa.

Jälkikirjoituksessa taas Cecilia Bååth-Holmberg kuvailee Adeleiden käyneen keskusteluja vanhempien herrasmiesten kanssa niin hienostuneesti, että se vaikutti pikkuvanhalta.

Kun synkkä vaunukaravaani lähti Helsingistä heinäkuussa 1808, määränpää oli tuntematon. Monet pelkäsivät Siperiaa, mutta ensin päädyttiin Novgorodiin ja sieltä vähän ajan kuluttua Pietariin.

Sota oli yhä meneillään. Ja kuten tiedämme, sota johti dramaattiseen lopputulokseen: Suomi irrotettiin Ruotsin yhteydestä Venäjän kylkeen.

Yhdeksän kuukauden vankeusaikana sota vaikutti koko ajan taustalla, vaikka tietoja tapahtumista tuli niukasti. Adeleide teki tarkkoja havaintoja venäläisistä: ”Yleisesti varastetaan, valehdellaan ja petetään. Juopotellaan ja tapellaan; huolimattomuus ja epäsiisteys ovat heidän jokapäiväisen elämänsä pääpiirteitä.”

Laiskuus oli Adeleiden mielestä porvariston suurin vika. Venäläisten tärkeimmiksi intohimoiksi hän nimesi laulamisen ja varastamisen, joita täydensivät viina ja tyylittömyys ”mitä karkeimmilla tavoilla”.

Sotavankeuden päättyessä von Hauswolffit palasivat Helsinkiin Porvoon kautta keskelle valtiopäiviä. Porvooseen tultiin suuren kunniaportin läpi. Hetki oli historiallinen.

Pettynyt Adeleide huomasi, että Suomessa isäntä oli vaihtunut: ”Katsoin ylös ja huomasin erehtyneeni, kun luin portista: Aleksanteri I:lle, Lain, Valistuksen ja Suomen Suojelijalle.”

Adeleide havaitsi myös, että kadut oli hiekoitettu, ”luultavasti siksi, etteivät ukot liukastelisi ja törmäisi toisiinsa juostessaan töllöttämään keisaria”.

Adelaiden päiväkirja on ainutlaatuinen dokumentti. Se on nuoren naisen näkökulma vihollismaasta yli 200 vuotta sitten. Se on myös tarkkanäköinen kuvaus venäläisistä seurapiireistä, joihin isä ja tytär solahtivat olosuhteisiin nähden hyvin.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu