Surullinen tarina Jouppilan nelosista

Vuonna 1951 syntyneet Jouppilan neloset olivat ensimmäiset suomalaiset nelosvauvat, jotka jäivät henkiin. Heistä tuli sodan jälkeisen Suomen ja jälleenrakennuksen symboleita. Heitä kuljetettiin messuilla ja näyttelyissä kuin esineitä. Ihmelapset kelpasivat hyvin myös mainoksiin.

Helena Jouppila, yksi nelosista, on kirjoittanut sisarusten tarinan kirjaksi (Helena Jouppila – Sanna Wallenius: Neloset – Jouppilan sisarusten tarina, Docendo, 2020). Kirja on karua luettavaa.

Tosi tarina Jouppilan nelosista on surullinen kertomus henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Julkisuudessa aikoinaan rakennettu kiiltokuva himmenee sivu sivulta.

Kirjassa on riipaisevia kuvauksia, miten äiti ensin pahoinpiteli tytärtään ja sitten lakkasi kokonaan puhumasta hänelle. Äidin silmätikkuna oli erityisesti tytär, vaikka kyllä pojatkin (Erkki, Jorma, Martti) osansa saivat.

Kotikylällä Isossakyrössä Jouppilan perheen tilanne oli julkinen salaisuus, mutta siihen oli silloisissa oloissa vaikea puuttua. Kerran koulutyttö Helena kutsuttiin kunnantalolle, missä virkailija kyseli kotioloista, mutta Helena suojeli perhettään:

”Olisin voinut kertoa, kuinka äiti oli uhannut tappaa minut ja heittää uuniin. Tai kuinka äiti oli hakannut minua haloilla ja nokkosilla. Senkin olisin voinut naiselle paljastaa, että äiti oli tarttunut tukastani kiinni ja pyörittänyt minua tuvassa ympäri niin, että olin lentänyt kovassa vauhdissa päin tuvan penkkiä.”

Helena Jouppilan tuskaa helpotti, kun hän löysi äitinsä potilaskertomukset Törnävän sairaalan arkistosta. Äiti Hilkka oli mieleltään sairas. Diagnoosi oli depressio ja luonnehäiriö, jolle on ominaista piittaamattomuus toisista ja myötätunnon puute:

”Tuntui helpottavalta, että löytyi selitys enkä minä ollutkaan kaiken pahan alku ja juuri niin kuin äiti oli väittänyt.”

Kymmenen vuotta nelosten syntymän jälkeen Jouppilan perheeseen syntyi vielä tytär. Äiti muutti tyttärensä kanssa lukkojen taakse yläkertaan ja eristäytyi yhä enemmän muusta perheestä. Äidin tempauksesta isäkin sairastui ja joutui kolmeksi viikoksi Törnävän sairaalaan.

Helena yrittää ymmärtää äitiään, joka joutui pakenemaan sodan jaloista Karjalasta ja sopeutumaan uuteen ympäristöön. Isossakyrössä hän huomasi pian olevansa ison maatilan emäntä, nelosten äiti ja vielä julkisuudessa. Siinä on ollut sulattelemista, tytär kirjoittaa.

Kiintymystä nelosiin haittasi sekin, että lapset joutuivat synnytyksen jälkeen viettämään peräti yhdeksän kuukautta eristyksissä sairaalassa Seinäjoella. Äiti asui kotonaan Isossakyrössä ja kävi harvakseltaan sairaalassa.

Kirjaprojekti kesti lähes 20 vuotta. Se on ollut kuin pitkä terapiaistunto, jonka yhteydessä Helena Jouppila löysi sovun menneisyytensä kanssa. Katkeruus on kaikonnut ja suunnaton häpeä hellittänyt.

Kirja on paitsi traaginen kertomus lasten huonosta kohtelusta myös opettavainen selviytymistarina. Helena Jouppila toivookin, että hän omalla tarinallaan voi auttaa muita vaikean lapsuuden kokeneita.

Lapsuuden kokemusten läpikäynti oli Helena Jouppilalle tuskallinen, mutta myös hyödyllinen ponnistus. Tänä päivänä Jouppilan neloset ovat toisilleen läheisempiä kuin koskaan sitten lapsuusvuosien.

Kirjaprojekti lähensi nelosia ja Helenakin muutti viime vuonna takaisin lapsuutensa maisemiin Pohjanmaalle, missä muut sisarukset ovat asuneet koko ajan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu