Surun ja rakkauden vuoristoradalla

Ehkä liioittelen vähän, kun sanon, että olen tehnyt pikkuruisen henkilökohtaisen kulttuuriteon lukemalla pitkästä aikaa vanhanaikaisen rakkaus- ja sukuromaanin (Pirkko Koskenkylä: Mikään ei ole pysyvää, Airut Kustannus, 2020). On syytä pysytellä ajan tasalla siitä, missä nyt mennään rakkauden rintamalla. Siispä: irti arjesta, irti koronasta.

Romaanin tapahtumien taustalla ovat kuohuva Ranska ja Eurooppa terroritekoineen, pakolaisineen, keltaliiveineen. Päähenkilöt ovat hyvinvoivaa Ranskan eliittiä. Perheen isä on Pariisissa Au Printempsin tavaratalon johtaja, äiti oopperalaulaja, kolme aikuista lasta, loma-asunto Etelä-Ranskassa ja kaikki hyvin, kunnes alkaa tapahtua.

Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle isän äkillisestä kuolemasta. Äidille ja lapsille alkaa sattua ja tapahtua niin paljon, ettei meinaa mukana pysyä. Rakkautta ja surua riittää itse kullekin.

Päähenkilöksi kasvaa perheen tytär, toimittaja ja kuvataiteilija Lauren, jonka elämä on yhtä surun ja rakkauden vuoristorataa. Jo ennen isänsä kuolemaa Lauren on menettänyt nuoruudenrakkautensa, jonka arvellaan kuolleen lento-onnettomuudessa Afrikassa.

Lauren menee naimisiin, saa lapsen ja elää onnellista elämää, kunnes mustasukkainen nainen sieppaa hänen tyttärensä kuvataideleirin yhteydessä. Alkaa action -tyylinen takaa-ajo Etelä-Ranskan pikkukylien läpi. Laurenin puoliso Charles onnistuu takaa-ajossa, tytär pelastuu, mutta sieppaaja syöksyy rotkoon kuolemaan.

Myöhemmin Charles itse kuolee Pariisissa terrori-iskussa. Lesken elämään tulee kuitenkin nopeasti uusi mies. Kuolleeksi luultu Laurenin nuoruudenrakkaus Jean onkin yllättäen elossa. Heistä tulee jälleen pariskunta.

Lukija on jo valmistautunut seesteiseen ja onnelliseen loppuun, mutta Koskenkylä järjestää lopuksi niin dramaattisen yllätyksen, että lukija on pudota tuoliltaan. Sen verran kesken hän jättää loppuratkaisun, että lienee lupa odottaa romaanille jatko-osaa.

Pirkko Koskenkylä on Maikkarin entinen tv-toimittaja, joka on asunut Etelä-Ranskassa lähes 30 vuotta. Romaanissa kuljetaan paljon Etelä-Ranskan pikku kylissä, joista ylitse muiden nousee pieni ja idyllinen Bargemon. Siellä Koskenkylän pariskunta asuu rakentamassaan talossa.

Välillä romaania lukee kuin matkakirjaa. Kyläkuvauksissa Koskenkylän asiantuntemus onkin parhaimmillaan. Hän tietää mistä kirjoittaa. Olen itsekin käynyt Bargemonin kylässä ja voin allekirjoittaa joka sanan:

”Lähestyttäessä Bargemonia korkean rinteen reunamaa nuolevaa mutkaista tietä pitkin tiuhaan rakennettu punakattoinen kylä näytti siltä kuin se olisi roikkunut pääskysenpesän tavoin jyrkänteen kupeessa. Kylän ja talorykelmän takana kohosi pystysuora vuoren seinämä. Laurenin mielestä kylä näytti vihreään lippaaseen sullotulta korulta.”

Romantiikannälkäiset saattavat pitää kuvauksia Etelä-Ranskan kylistä ja viisastelua Ranskan politiikasta turhana täytteenä. Kyläkuvaukset faktoineen ja ajankohtaisten asioiden kommentointi tuovat kuitenkin ryhtiä romaaniin. Ne kytkevät kirjan nykypäivään eikä romaani jää roikkumaan ilmaan pelkkien ihmissuhteiden varaan.

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu