Sutinaa ja suhmurointia Suomen luonnossa

Kirjojen takakansien tekstit ovat tärkeitä. Kun on lukenut takakannen, usein voi jättää kirjan lukematta. Joskus käy niin, kuten minulle äsken, että takakansi houkutteli lukemaan itse kirjankin.

En ole mikään luontokirjojen suurkuluttaja, mutta kun olin lukenut, miten Minttu Heimovirran uutta kirjaa hehkutettiin takakannessa, olin mennyttä miestä (Sutinaa ja suhmurointia – Suomen luonnon ihmeellisiä asukkaita, Kirjapaja 2022).

Eriskummallisia perhesuhteita, kavalia huijareita, elämänmittaisia liittoja ja lyhyitä lemmenhuveja – kun luontoa tarkkailee, saippuaooppera jää juonenkäänteissä kakkoseksi.

Takakannessa luvattiin, että Sutinaa ja suhmurointia paljastaa taitavimmat tappajat ja ovelimmat petkuttajat sekä ottaa selvää suhdekiemuroista.

Tiesitkö, että kääpä on kylmäverinen murhaaja? Ja että haahkaäiditkin kaipaavat omaa aikaa ja vievät poikueensa siksi päiväkotiin? Entä sen, että puut suosivat sukulaisiaan ja viestivät lintujen kanssa?

Kotoinen luontomme on yllättäviä tarinoita tulvillaan. Juuri nyt, kun luonto heräilee talven horroksesta, alkaa kova säpinä. Sitä ei aina paljaalla silmällä huomaa eikä osaa edes katsoa, mutta onneksi viisaat opastavat.

Kirjan sisällysluettelokin antaa vihjeitä siitä, millaista menoa voi luonnossa seurata:

Lohien saippuaooppera, Majavien keski-iän kriisi, Uskollinen laulujoutsen, Hämähäkit ovat tappamisen mestareita, Orava osaa näytellä, Kirjosieppo vakoilee kuin agentti, Merirokko ja maailman pisin penis, Sinisorsien seksielämän kieroudet, Korppi on puhelias älykkö…

En mene yksityiskohtiin eläinten seksielämästä tai pahimmista huijareista ja taitavista tappajista, joista on kirjassa valaisevia esimerkkejä. Sen sijaan kerron parista vakaasta vanhuksesta, jotka tekivät suuren vaikutuksen.

Suomen vanhimmat puut elävät karuissa oloissa. Virallisesti vanhin on 800-vuotias Inarissa elävä mänty, vain kuusi metriä pitkä. Se on kuulemma edelleen melko hyvässä vedossa. Henki pihisee, vaikka tukka on harventunut. Yhteyttäviä havuja löytyy vielä.

Kirjan mukaan vanhempiakin puita Suomessa on, mutta niiden vuosikertoja ei ole päästy laskemaan. Inarin mäntyä vanhemmaksi eli esimerkiksi eräs Lemmenjoella kaadettu kataja, joka oli kuollessaan tuhatvuotias.

Suomen vanhin eläin ei pääse lähellekään vanhimpia puita. Heimovirta on tehnyt retken Iijoen latvuksille, missä voi tavata raakkuja eli jokihelmisimpukoita, jotka elävät jopa 200-vuotiaiksi.

Raakun iän voi laskea, koska se kasvattaa kuoreensa vuosirenkaita puiden tapaan. Ruotsissa on tavattu peräti 280-vuotias raakku.

Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa jo 1955, mutta se on silti erittäin uhanalainen laji. Nuoria raakkuja ei enää juuri ole. Heimovirta kyseleekin, tarvitseeko raakku kenties lääkitystä, jonkinlaista simpukoiden Viagraa.

Minttu Heimovirta on biologi, toimittaja ja eräopas. Hän asuu Lapissa, Ylläksellä. Hän on kirjoittanut tarinansa pilke silmäkulmassa mutta tosissaan. Faktat on tarkistettu.

Joitakin lennokas tyyli ja eläintarinoiden inhimillistäminen saattavat ärsyttää. Itseäni tyyli ei häirinnyt. Sutinaa ja suhmurointia viihdytti, lisäsi tietoa ja vähän tuskaakin raakkujen ja vanhojen puiden puolesta.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu