Suurlähettiläiden matkassa maailmalla
Ensi kuulemalta kirjalle ei voi kuvitella tylsempää aihetta kuin ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918-1933. Jussi Pekkarisen teos Kävin ja kuulin (Otava 2024) on kuitenkin yllättäen mitä viihdyttävintä luettavaa. Se tarjoaa myös mainiota ajankuvaa itsenäisen Suomen alkuajoilta.
Suomen ensimmäiset suurlähettiläät olivat persoonallisia tyyppejä, usein yliopistomiehiä, joilla ei ollut hajuakaan, millaisia piruetteja diplomatian parketeilla pitäisi tehdä.
Kun kielitieteilijä G. J. Ramstedt oli nimitetty lähettilääksi Japaniin ja Kiinaan 1919, hän tuskaili: ”Diplomaatinura tuntui minusta yhä sellaiselta kuin olisi pitänyt antautua salonkikavaljeeriksi tai ensiluokan hienostelijaksi.”
Lähettiläitä oli ja on tietenkin monenlaisia. Ramstedt tuskin kuului siihen joukkoon, jota kehuttiin: ”Hän oli hyvin älykäs mies. Hän teki parhaansa vaikuttaakseen yksinkertaiselta.”
Kiinnostavia ovat erityisesti suurlähettiläiden arviot aikansa diktaattoreista, kuten Hitleristä, Stalinista ja Mussolinista sekä luonnehdinnat diplomaattien työn luonteesta. Ja arviot on tehty maailmansotien välissä ennen kuin hulluus oli huipussaan.
Saksan lähettiläs Harri Holma Hitleristä marraskuussa 1923: ”Hän on nousukas (entinen koristemaalari), poliittinen snobbi, huimapää, joskin hyvä puhuja ja repäisevä demagogi, fantasti ilman varmoja päämääriä, miltei visionääri sellaisen sairaalloisine ominaisuuksineen.”
Moskovassa taas pähkäiltiin, kenestä tulee Leninin seuraaja, ja tultiin siihen tulokseen, ettei ainakaan Stalinista.
Suurlähettiläs Antti Hackzell: ”Stalin on idealistista tyyppiä oleva entinen ylioppilas, jolta puuttuu johtajalle välttämätön päättäväisyys.”
Viisi vuotta myöhemmin Pontus Artti oli jo aivan eri linjoilla, kun hän kirjoitti, että Stalin on häikäilemättömän tarmokas ja kova eikä vähääkään välitä keinoista. Artin mielestä Stalinista huokui tylyä suoruutta.
Artti täydensi arviotaan: ”Venäjän historiassa on kyllä totuttu hulluihin hallitsijoihin, mutta vielä ei ole saatu todistusta siitä, että toinenkin bolsevistisen Venäjän itsevaltiaista on hullu.”
Hauskimpiin raportteihin kuuluvat G. A. Gripenbergin raportit Espanjasta ja Argentiinasta. Madridissa kenraali Primo de Rivera oli tehnyt vallankaappauksen 1923.
Kenraali oli Gripenbergin mielestä ”auringonalaisen ja kevytmielisen Andalusian poika, joka andalusialaisten tapaan ennen kaikkea pitää naisista ja uhkapeleistä”.
Suomesta ei maailmalla paljon tiedetty. Kun Gripenberg pääsi Primo de Riveran puheille, tämä totesi ensi töikseen: Olette Tšekkoslovakiasta.
Myöhemmin kun Gripenberg oli suurlähettiläänä Buenos Airesissa, Argentiinan presidentti kysyi, kuinka paljon asukkaita Filadelfiassa oli. Lähettiläs vastasi, ettei tiennyt, mikä hämmästytti valtionpäämiestä, mutta Gripenberg täydensi, että Finlandiassa on neljä miljoonaa asukasta.
Raportoinnin persoonallista huippua edustaa Rolf Thesleffin Roomasta 1927 lähettämä päivitys: ”Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa, mutta voipi myöskin kestää, ennen kuin jotain tapahtuu – ettei mitään tapahdu, se on (merkki), että maassa vallitsee rauha – mikäli siitä voi tietää maassa, jossa kukaan ei uskalla mitään puhua eikä kukaan saa mitään kirjoittaa.”
Kun tultiin 1930-luvulle, alkoi olla jo perinteitä, kun lähettiläät vaihtuivat. Jussi Pekkarinen muistuttaa diplomaattien muistelmien vanhasta kaavasta: Lähetystö oli edeltäjäni jäljiltä surkeassa jamassa. Minä panin asiat kuntoon. Seuraajani tärveli kaiken.
Pelkästään upea arkaainen suomen kieli ja sen värikkäät, sivistyneet ilmaisut imponoivat tarttumaan blogistin referaattien perusteella kirjaan.
Ilmoita asiaton viesti
Sata vuotta myöhemmin: Suomen lähettiläs Kanadassa on ilmeisesti unohtanut jopa perustason käytöstavat.
Ilmoita asiaton viesti