Suurlähettiläs Unkarin lumoissa

Suurlähettiläs Pertti Torstilan tuoreissa muistelmissa (Komennus Budapestiin, Siltala 2022) on kuvaus siitä, miten Venäjän presidentti Boris Jeltsin kävi tunnustamassa Neuvostoliiton vanhat synnit Budapestissa 30 vuotta sitten.

Tuomion saivat niin Unkarin kansannousun kukistaminen väkivalloin 1956 kuin yli 40 vuotta kestänyt Neuvostoliiton läsnäolo Unkarin maaperällä. Ne olivat Jeltsinin mielestä suuria tragedioita.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että kukahan Venäjän presidentti käy muutaman kymmenen vuoden päästä Kiovassa pyytämässä anteeksi Vladimir Putinin hirmutekoja Ukrainassa.

Torstilan muistelmien pääaihe on Unkari, joka on ollut suomalaisille läheinen maa ja on monille vieläkin, vaikka ”veljeskansojen” suhteiden parhaat päivät ovat takana päin.

Pertti Torstilan kiinnostus Unkaria kohtaan heräsi jo pikkupoikana. Urheiluhullu kuusivuotias innostui, kun unkarilaiset rohmusivat mitaleita Helsingin olympialaisista 1952.

Diplomaattina Torstila työskenteli kaksi kertaa Unkarissa: ensin lähetystösihteerinä 1970-luvulla, sitten suurlähettiläänä 1990-luvulla sosialismin kahleista vapautuneessa maassa.

Torstila on yhä Unkarin lumoissa. Hänellä on viinitila Etelä-Unkarissa, mansikkapaikka, josta hän kirjoittaa lämpimästi. Aina kun lentokoneen pyörät koskettavat Budapestin lentokenttää, ”lävitse lyö lämpöaalto vailla vertaa”.

Kun Torstila nuorena diplomaattina oli siirtymässä 1975 Pariisin suurlähetystöstä Budapestiin, suurlähettiläs Ralph Enckell varoitti vaipumasta ”fennougristiseen hömpötyksen”. Unkari luettiin ”pieniin kaalimaihin”, joilla ei Neuvostoliiton varjossa katsottu olleen suurta merkitystä.

Torstila taiteili kahden tulen välissä. Toisaalta ei tulisi kiintyä liikaa asemamaahansa, toisaalta odotettiin, että sopeutuu mahdollisimman hyvin paikalliseen elämänmuotoon ja tuntee maan erityispiirteet, olot ja politiikan.

Taiteilussa Torstila lienee onnistunut. Nyt eläkeläisenä hän kirjoittaa, että diplomaatti tekee kardinaalimunauksen, jos hän ilmeillään ja toimillaan näyttää, ettei pidä maasta, johon hänet on lähetetty.

Kirjasta saa hyvän kuvan Unkarin lähihistoriasta sekä Suomen ja Unkarin suhteiden kehityksestä. Joskus on oltu kuin veljet keskenään. Esimerkiksi talvisotaan ilmoittautui peräti 25 000 unkarilaista taistelemaan ”heimoveljien” rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.

Lopulta joukko kutistui 300 miehen vapaaehtoiskomppaniaksi, joka lähti matkaan helmikuussa 1940 pitkän kaavan mukaan, koska Saksa kielsi kauttakulun.

Komppania saapui kaikista mahdollisista paikoista Etelä-Pohjanmaalle, Lapualle, 2. maaliskuuta eikä ehtinyt rintamalle ennen talvisodan rauhaa. Yritys oli kuitenkin hyvä.

Kun Torstila päätti suurlähettiläskautensa keväällä 1996, Unkari näyttäytyi ulospäin läntisen maailman lemmikkinä. Sen jälkeen Viktor Orbánin Unkarista on tullut Euroopan unionin riitapukari, mikä surettaa ex-lähettilästä.

Unkaria kuvattiin aikoinaan kommunistileirin iloisimmaksi parakiksi. Se ilo loppui aikanaan, mutta unkarilaiset varautuvat aina pahimpaan, kuten presidentti Göncz vuonna 1989:

”Minä olen iloinen siitä, että olen saanut elää nähdäkseni tämän katastrofin lopun, mutta haluan kuolla ennen seuraavan alkua.” Göncz kuoli vuonna 2015.

Komennus Budapestiin sisältää paljon tietoa ja sopivasti henkilökohtaisia kokemuksia eikä Torstila kätke kynttiläänsä vakan alle. Huippudiplomaatti tietää arvonsa. Omasta toiminnastaan hän kertoo kuitenkin niin sympaattisesti, ettei lukijalle tule vaivautunut olo.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu