Suutele aasin sieraimia, pysyt terveenä
Kesähelteillä ilmassa on erotiikkaa tavallista enemmän. Moni voi rohkaistua jopa julkisiin suudelmiin, vaikka korona ja tautien pelko jyskyttävät takaraivossa.
Jos ei voi harrastaa suudelmia käytännössä, aina voi harrastaa teoriaa. Harmaata ei ole aina kaikki teoria.
Yllättävä opas suudelmien historiaan – teoriaan ja käytäntöön – on professori ja ortodoksimunkki Serafim Seppälän teos Antiikista bysanttiin – Aatehistoriallisia murroksia (Gaudeamus).
Suudelmien lisäksi kirjassa käsitellään muitakin ihmiselämän tärkeitä teemoja, kuten seksuaalisuutta, ihonväriä ja orjuutta, ystävyyttä, unia, naurua ja kuolemaa. Ensin käydään läpi antiikin ajattelua, sitten varhaiskristillistä.
Seppälä kysyy, perivätkö ihmiset suutelemisen tavan kenties eläimiltä, jotka tunto-, haju- ja makuaistia kevyesti käyttämällä ikään kuin tarkastavat, kenen kanssa ovat tekemisissä.
Kiinnostava on Seppälän tulkinta kättelyn ja suudelman eroista. Suuteleminen on kirjaimellisesti ”suullista” toimintaa, lähellä kieltä, kielellistä ilmaisua, puhetta ja sikäli järkeä. ”Tässä mielessä se on arvokkaampi ja hienostuneempi tervehdystapa kuin kättely.”
Antiikin Kreikassa suudelma oli usein eroottinen ele, mutta sillä oli paljon muitakin merkityksiä. Suukkoja vaihdettiin ystävien, sotilaiden tai orjien kesken ja suudelma saattoi liittyä myös valtaan, magiaan ja hautajaisriitteihin.
Seppälä kertoo värikkäitä esimerkkejä, joita vilahtelee antiikin näytelmissä ja kirjallisuudessa. Seneca kuvaili, miten eläintenkesyttäjät suutelivat tiikereitä ja Plinius väitti, että flunssa paranee suutelemalla aasin sieraimia.
Plinius lienee tarkoittanut eläinaaseja, joita Suomessa on vähän. Joskus ilkeämieliset haukkuvat ihmisiäkin aaseiksi. Pliniusta mukaillen kirjoitan reseptin: suutele aasin sieraimia, pysyt terveenä.
On laskettu, että antiikin kirjallisuuden suudelmista 40 prosenttia tapahtui rakastavaisten kesken eroottisissa tunnelmissa. Ja ne voivat olla ”tuoksuvia, himokkaita, makeita, hunajaisia, märkiä, pitkiä, vastentahtoisia”.
Jos ongelma oli pitkä välimatka, suukko voitiin antaa suudelmanvälittäjälle, joka vei suudelmasta tarkan kopion rakastetulle. Eräs mies taas keksi mielestään oivan flirtin: hän otti omenaviipaleen, suuteli sitä ja heitti viipaleen naisen rinnuksille.
Antiikin suurin ero varhaiskristillisyyden kirjallisuuteen on siinä, että kristillisissä kirjoissa ei ylipäätään käsitelty eroottisia aiheita. Uudessa testamentissakin on kyllä paljon viittauksia suudelmiin, mutta jokaisessa tapauksessa kyse on tervehdyseleestä.
Kuuluisimmat tapaukset ovat Juudaksen suudelma, tuhlaajapojan ja isän kohtaaminen sekä syntinen nainen, joka suuteli Kristuksen jalkoja. Apostolien teoissa Paavali hyvästeltiin itkien ja suudellen.
Seppälän teos on vallan mainio opus. Eikä tarvitse olla teologi tai muu viisaustieteilijä, jotta pystyy nauttimaan hänen tekstistään.
Kirjansa epilogissa Seppälä tekee henkilökohtaisen tunnustuksen. Mitä tutummiksi antiikki ja Bysantti käyvät, sitä oudommilta 2020-luvun ongelmat alkavat tuntua.
Sosiaalisessa mielessä olemme Seppälän mielestä kuin invalideja verrattuna antiikin ja Bysantin kulttuureihin: sydämen sivistystä emme kykenisi opettamaan antiikin tai Bysantin ihmisille.
Vanhasta Testamentista löytyy sitten eroottisempaa suuteloa ainakin Laulujen laulusta eli Korkeasta veisusta.
https://raamattu.fi/raamattu/KR92/SNG.1/Laulujen-laulu-1
Ilmoita asiaton viesti
Komeaa on.
Ilmoita asiaton viesti
Kun itäisen Välimeren alueen henkisestä perinnöstä kirjoittaa mies nimeltä Serafim, ei lopputulos voi olla ainakaan pelkkää palturia.
Ilmoita asiaton viesti