Syntymättömän sikiön synkkä yksinpuhelu

Jos Suomessa olisi valtakunnan pessimistin virka, porilainen Juha Seppälä olisi vahva ehdokas tehtävään. Ei Seppälä koskaan ole mikään pikku päivänsäde ollut, mutta uudella kirjallaan hän käy entistäkin kiukkuisemmin havaitsemaansa hulluutta vastaan (Syntymättömän testamentti, Siltala 2020).

Äänitorvekseen Seppälä on keksinyt yllättävän päähenkilön, sikiön, joka ei koskaan syntynyt. Sikiön vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Nelikuukautinen Joel-sikiö kommentoi: ”En syntynyt. En kuollut. Olin silti totta.”

Juha Seppälän lyhyet, iskevät lauseet tulevat jälleen kuin tykin suusta. Pidin erityisesti kirjan alusta – ei turhia sanoja vaan selvää tekstiä.

Juonellista tarinaa lukijan on turha odottaa. Seppälä ei perusta perinteisestä romaanin muodosta eikä muodikkaasta autofiktiosta, joka on ”vain yksi merkkituote muiden kulutustavaroiden joukossa”.

Kirjan aluksi Peugeotin leijonalogon mittainen päähenkilö esittelee itsensä täysin vastuuttomaksi, jonka kaapissa ei ole kuin luurankoja.

”En ole mikään jumalten lahja, mutta minussa on tiettyä karismaa – olen komea sikiö yhtä kaikki. Ja, ennen kaikkea, vasta kovin nuori mies. Pieni ja kiihkeä. Moniko minun asemassani kykenisi säilyttämään henkisen tasapainonsa?”

Seppälä taitaakin olla huumorimiehiä, vaikka häntä on epäilty pikemminkin totiseksi torvensoittajaksi.

Sikiö jatkaa itsensä tutkiskelua. Hän uskoo, että hänestä olisi tullut ikävä ihminen, suorastaan ilkeä. Hän olisi ollut ehdoton mielipiteissään ja tuomioissaan. Hänellä olisi ollut vaikeuksia pitää paha kielensä kurissa.

Toisaalta:

”Ehkä elämä olisi ollut hyvinkin mukiinmenevää, jos sitä olisi päässyt kokeilemaan. Kokemusta ei ole, mutta tiesin, että elämältä oli lupa odottaa erehdyksiä, virheitä ja epätoivoa. Tiesin maailman olevan paikka, johon tultaessa puhjetaan itkuun.”

Syntymättömän testamentti huipentuu sikiön saarnaan, synkkään yksinpuheluun maailman tilasta. Hän julistaa, että meillä on mahdollisuus hävittää maapallolta elämä ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa:

”Kaikki tähän saakka tapahtunut on ollut esinäytöstä, leikkiä, pikku harmeja: rutot ja ebolat nenän tukkoisuutta, maailmansodat suukopuja, nujakoita nakkikioskilla, ydinaseet tähtisadetikkuja, kansanmurhat ihmiskunnan sakinhivutuksia. Nälänhädät hiukomisia. Hengityssuojaimet pilailuvälineitä.”

Mutta ei hätää, vakuuttaa outo optimisti. Kun elämä maapallolla lakkaa, tähdet jatkavat loistoaan.

Monet kirjailijat kieriskelevät kirjoissaan kirjoittamisensa ympärillä ikään kuin se lukijoita kovastikin kiinnostaisi. Tässäkin romaanissa ihmetellään, miksi ylipäätään kirjoitetaan tai luetaan keksittyjä tarinoita. Hullun hommaa.

Kova poika keksimään on Seppälä itsekin. Tuskin moni olisi keksinyt panna romaaninsa kertojaksi sikiötä, ellei sitten olisi juuri lukenut Ian McEwanin kirjaa Pähkinänkuori, jossa tarina kerrotaan myös sikiön kautta.

Jos Juha Seppälä olisi pannut kirjansa kertojaksi sikiön sijaan jonkun tavallisen Seppälän, hänen vihaiset madonlukunsa eivät kiinnostaisi ketään.

Tuskin Seppälä nytkään mitään someraivoa saa aikaan – korkeintaan muutamia peukutuksia kirjalliselta some-kansalta, vaikka romaanissa some on kirosana, ”getto, josta paska valuu kaduille”.

Juha Seppälä on turvallinen kapinallinen, joka paperilla on täynnä ääntä, uhmaa ja vimmaa. Hän on tinkimätön aikuinen taiteilija yhteiskunnassa, jossa ”puolet ihmisistä pelaa, puolet suunnittelee pelejä, eikä aikuisia sanan varsinaisessa merkityksessä enää ole”.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu