Taavi taisteli – lapsenlapsi kertoo

Taavi Törmälehto (1922-2007) aateloitiin Mannerheim-ristin ritariksi 1941 vain 19-vuotiaana. Haapavedeltä kotoisin olleesta nuorukaisesta tuli sotasankari, jonka urotöistä tieto levisi nopeasti laajoihin piireihin.

Kirjailija Terhi Törmälehto on kirjoittanut isoisästään kaunokirjallisen henkilökuvan, jossa paljastetaan myös sotasankarin pitkään piilossa pidetty salaisuus (Taavi, Otava 2021).

Yli 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen levyseppä Taavi Törmälehto tarttui jälleen aseeseen. Hän puukotti Göteborgissa ruotsalaisen miehen vuonna 1967. Hän sai taposta viisi vuotta vankeutta. Vuosikymmenten aikana Taavista tehtiin lukuisia haastatteluja ja kirjoituksia, hän kävi tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoilla, mutta koskaan ei mainittu mitään Göteborgin puukotuksesta:

”Jos suomen kielessä jollekin on sanoja, niin sille, kun tappaa venäläisen metsässä. Kun tappaa ruotsalaisen kadulla, seuraa suuri hiljaisuus.”

Hiljaisuus oli ymmärrettävää siksi, että sotasankarin sädekehää ei haluttu himmentää ikävällä tapauksella. Mannerheim-ristin ritarit olivat kansakunnan erityisessä suojeluksessa.

Romaanin päähenkilöitä Taavin ohella ovat äiti Ruusa ja veli Veikko, herkkä taiteilijasielu. Muu perhe jää taustalle. Taavin omasta perheestäkin vaietaan.

Taavi Törmälehto karkasi talvisotaan alaikäisenä, vain 17-vuotiaana. Se oli äidille kova paikka. Hän mietti, oliko kasvattanut pojan, jonka todellinen koti oli sodassa:

”Sanotaan että sota muuttaa miehiä. Mutta Taavi on sama. Sama villi lapsi, kouhottaja, ensinmenijä. Pitelemätön hyvässä ja pitelemätön pahassa.”

Taavi Törmälehto oli Rokka-tyylinen särmikäs sotilas, joskus hankala tapaus esimiehilleen, mutta armoton taistelija. Lempinimi Jermulehto kuvaa hyvin miehen luonnetta.

”Hän tahtoo sinne, missä tapahtuu, sinne missä on meiningit, sinne missä ruumiita tehdään. Sinne jonnekin, sinne hän tahtoo.”

Taisteluissa Taavi haavoittui kolme kertaa, mutta palasi aina rintamalle. Hän hakeutui vapaaehtoisesti pahoihin paikkoihin. Sotahullun leima oli lähellä.

Törmälehdon romaanin suuri teema on sankaruus. Mitä se tarkoitti, että Taavi oli sotasankari? Mitä siitä seurasi? Sankaruutta pohtii erityisesti Taavin äiti, joka suhtautuu suurin varauksin poikansa sankarin rooliin.

Poika on äidin mielestä kyllä hyvä uimaan ja saalistamaan eläimiä ja silloin, kun malttaa hetkeksi pysähtyä, hyvä myös ajattelemaan, mutta: ”Pelkään, että kaikkein vähiten hän on hyvä olemaan sankari.”

Äiti piti Taavia aivan lapsena, julmana ja viattomana yhtä aikaa: ”Me saimme Mannerheimiltä kirjeen. Kirjeessä ilmoitettiin, että minun poikani on sankari. Hän on yhdeksäntoistavuotias. Ikinä en haaveillut, että lapsestani tulisi sotasankari.”

Romaanin kertojan mukaan sodan jäljiltä Taavilla oli vanhan miehen mieli mutta pikkupojan järki, vaikka hän oli saanut suurimman mitalin minkä voi saada.

Taavi Törmälehdosta tuli sotasankari, koska hänellä ei ollut omasta mielestäänkään mitään menetettävää. Hän oli käynyt vain neljä vuotta koulua eikä ammattia ollut: ”Sota on ainoa mitä minulla on. Sota on ainoa mitä minä olen.”

Sankareita – onko heitä? Onhan se suuri paradoksi, että kun tappaa kymmenittäin venäläisiä, saa sankarin sädekehän, mutta kun tappaa humalassa yhden ruotsalaisen, joutuu viideksi vuodeksi vankilaan.

Terhi Törmälehto on kirjoittanut isoisästään vaikuttavan romaanin. Tekstiä on kevyt lukea, vaikka aihe on raskas. Kieli on ytimekästä ja vivahteikasta, helposti luettavaa, kuten äidinkielenopettajalta sopii odottaakin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu