Takinkääntäjiä Armfeltista Kekkoseen

Suomen historian tunnetuimpiin takinkääntäjiin kuuluvat Gustaf Mauritz Armfelt (1757-1814) ja  Urho Kekkonen (1900-1986). He liittyvät tiiviisti idänsuhteiden historiaan, joka on täynnä tarinoita takinkääntäjistä.

Idänsuhteiden ilmiöistä kertoo Arvo Tuominen eilen (23.10) ilmestyneessä kirjassaan Suomi & Venäjä – Koko tarina (Readme 2020). Tuominen käy läpi Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton historiaa tuhannen vuoden ajalta pakanavuosista Putiniin ja Novgorodista Niinistöön.

Tuominen kuljettaa lukijaa kohtauksesta ja henkilöstä toiseen kuin elokuvaohjaaja. Vauhti on hengästyttävän kova, ja yllättävän hyvin hän onnistuu pitämään mielenkiinnon vireillä. Ote on journalistinen, luvut lyhyitä ja kuvia on paljon.

Kun olin päässyt kirjan loppuun, mietin mitä jäi erityisesti mieleen. Vastausta ei tarvinnut kauan pohtia: takinkääntäjät. Heitä pulpahti esiin tuon tuostakin. Pari esimerkkiä.

On kiinnostavaa, miten Tuominen rinnastaa takinkääntäjien karismaattiset mestarit, Armfeltin ja Kekkosen. Molemmat onnistuivat luomaan erinomaiset henkilösuhteet Venäjän/Neuvostoliiton johtoon.

Kun Napoleonin armeija menestyi Venäjää vastaan, ruotsalainen Armfelt riemuitsi, että ”nyt nämä barbaarit venäläiset saavat opetuksen”, mutta kun tilanne muuttui Venäjän hyväksi, hän kuulutti kovaäänisesti ”suurta onnea kuulua rohkeaan venäläiseen kansakuntaan”.

Haminan rauhan jälkeen Armfelt tapasi 1811 Aleksanteri I:n Pietarissa ja loikkasi Venäjän palvelukseen. Tuomisen mielestä se oli ehkä Suomen historian merkittävin tapaaminen.

Armfelt nousi keisarin lähimmäksi mieheksi eikä Suomen historiasta löydy Tuomisen arvion mukaan yhtä vaikutusvaltaista miestä. Armfeltin esityksestä pääkaupunki siirrettiin Turusta Helsinkiin ja Suomi sai takaisin Viipurin läänin.

Kekkonen, kuten Armfelt, teki välttämättömyydestä hyveen. Hän käänsi takkinsa, kun oivalsi, että sota hävitään ja länsi jättää Suomen Neuvostoliiton etupiiriin.

Kohta sujuivatkin Urkilta niin laulu kuin tanssi neuvostojohdon tahdissa, mutta Viipuria hän ei Armfeltin tavoin saanut takaisin.

Kun Tuominen kirjoittaa Halikon kartanon omistajasta, Armfeltista, hän ei malta olla vertaamatta häntä nykyiseen kartanonherraan, Björn Wahlroosiin.

Miehissä on kuulemma paljon samoja ominaisuuksia, kuten ”äly, sosiaalinen lahjakkuus, ahneus, röyhkeys, turhamaisuus ja takinkäännön taito”. Vaaka kallistuu kuitenkin Armfeltin eduksi, ja Wahlroos ”jää historiaan lähinnä kartanon remppareiskana”.

Arvo Tuominen on ottanut riskin. Hän on rohjennut rakastua venäläisiin, mistä on osoituksena hänen viime vuosien kirjallinen tuotantonsa.

Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Tuomisen kaltaiset Venäjän ymmärtäjät saavat herkästi leiman otsaansa: ”Kun Suomessa sanon Venäjästä edes jotain hyvää, haukutaan heti ryssäksi tai trolliksi.”

Tuominen kuuluu siihen paasikiviläiseen koulukuntaan, jonka mielestä maantieteelle emme mahda mitään. Suhteet Venäjään pitää olla kunnossa.

Presidentti Niinistöä Tuominen kehuu, mutta valittaa, että hänelle ei ole näkyvissä varteenotettavaa seuraajaa, koska pääosa Suomen politiikoista profiloituu pikemminkin Venäjä-pakotteilla kuin hyvillä suhteilla Moskovaan.

”Asianlaita toki korjaantuu takinkäännöllä”, Tuominen lohkaisee. Eikä takinkääntäjien aika suinkaan ole ohi. Sen opettavat historia ja Siperia.

Valta kiinnostaa kunnianhimoisia poliitikkoja. Ja jos tarve vaatii, tämän päivän jäykkäniska suoraselkä voi olla huomispäivän notkea takinkääntäjä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu