Tamminiemen taikuri amerikkalaisin silmin

Yhdysvaltalainen historioitsija, toimittaja G.F. Sander kuvaa uudessa kirjassaan Urho Kekkosen Tamminiemen taikuriksi, jolle mikään ei ollut mahdotonta (Kansalainen Kekkonen – Suuri suunnitelma, WSOY 2021).

Sanderin suhde Kekkoseen on kaksijakoinen. Toisaalta hän ihailee Tamminiemen taikuria, toisaalta suhtautuu erittäin kriittisesti.

Sander yllättyi, miten lapsellinen ja tökerö Kekkonen saattoi olla varsinkin paineen alla. Yöpakkaskriisin aikaan presidentti teki päiväkirjaansa ”ihmeellisiä sepustuksia, jotka ovat kuin jonkin puolihullun keskenkasvuisen kynästä”.

Sanderin paksu kirja (507 sivua) käsittää vain Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden (1956-1962). Tekstin tiivistäminen olisi tehnyt teokselle terää.

Kirjan nimi Kansalainen Kekkonen viittaa tietenkin Orson Wellesin kuuluisaan elokuvaan Citizen Kane. Siinä kerrotaan erään miljonäärin noususta ja tuhosta sekä toimittajasta, joka yrittää selvittää, mistä puusta miljonääri on veistetty.

Kekkosen suurta ideaa Sander etsii elokuvan innoittamana ja sanoo sen myös löytäneensä. Vastaus on Suomi – Kekkonen teki kaiken Suomen vuoksi. Sander tukeutuu Jaakko Iloniemeen, jonka mielestä ongelmaksi tuli se, että Kekkonen alkoi ajatella itsensä ja Suomen olevan sama asia: mikä oli hyväksi Kekkoselle, oli hyväksi Suomelle.

Yöpakkaset 1958 ja noottikriisi 1961 olivat ensimmäisen kauden koetinkivet. Sanderin mielestä noina vuosina presidentin piirteistä nousi esiin erityisesti vallanhimo, joka ”lopulta nieli Kekkosen aivan kuten se nieli Citizen Kanen nimihenkilön”.

Sander arvioi, että yöpakkasilla oli kauskantoisemmat seuraukset kuin noottikriisillä. Yöpakkasten yhteydessä Kekkonen antoi Neuvostoliiton vaikuttaa Suomen hallituksen kokoonpanoon sillä seurauksella, että siitä tuli tapa.

Noottikriisi sitten sinetöi venäläisten vaikutusvallan Suomen sisäpolitiikkaan aina Neuvostoliiton romahdukseen asti.

Kirjan kiinnostavimmat jaksot käsittelevät Kekkosen Yhdysvaltain vierailua ja sen jälkeisiä tapahtumia, kun sekä Suomessa että Yhdysvalloissa pohdittiin, miten Neuvostoliiton noottiin pitäisi reagoida.

Sander kuvaa yksityiskohtaisesti, miten Kennedy lähetti salaisen viestin Kekkoselle Tamminiemeen juuri ennen kuin UKK lähti Novosibirskiin tapaamaan Hruštšovia. Yhdysvallat tarjosi apuaan ja Sanderin tulkinnan mukaan käytössä olisivat kaikki keinot suoraa sodankäyntiä lukuunottamatta. Apua annettaisiin politiikan, talouden ja propagandan osa-alueilla.

Kekkonen torjui kohteliaasti tarjouksen. Hän ei halunnut, että Suomesta tulisi Moskovan ja Washingtonin välinen kiistakapula.

Presidenttiä Sander arvostelee monista asioista ja väittää, että Kekkonen käyttäytyi kriittisinä hetkinä kuin hän olisi ollut venäläinen kenraalikuvernööri tai KGB:n agentti.

Kritiikin jälkeen Kekkonen saa kuitenkin synninpäästön. Sander kehuu, että se miten Kekkonen hoiti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ensimmäisen kautensa aikana, ”on taatusti vaikuttavimpia taidonnäytteitä kansainvälisen politiikan historiassa”.

Kekkonen oli nuorallatanssija, joka ei amerikkalaisen arvion mukaan koskaan pudonnut nuoralta, vaikka läheltä piti erityisesti yöpakkasten aikana.

Erikoinen on kirjan viimeinen luku, jälkinäytös. Sander on saanut audienssin Mäntyniemeen presidentti Niinistön luokse. Aiheena on Kekkonen.

Sander yrittää lypsää huonohkolla menestyksellä Niinistöltä lausuntoja Kekkosesta. Lopulta hän onnistuu syöttämään presidentille omat mielipiteensä, jotka Niinistö ynähtäen vahvistaa.

Sander arvioi Niinistölle, että Kekkonen oli omalla tavallaan suuri mies, hän vain oli vallassa liian pitkään.

”Niin, siltä vaikuttaisi”, Niinistö vastaa.
Sander jatkaa: ”Hän rakastui valtaan.”
”Niin, siltä vaikuttaisi”, Niinistö kuittaa.

 

+9

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu