Tiitisen Supo KGB:n pihdeissä

Seppo Tiitisen vuodet Suojelupoliisin päällikkönä läpivalaistaan perusteellisesti väitöskirjassa, joka on julkaistu juuri myös kirjana (Mari Luukkonen: Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978-1990, Otava).

Luukkonen yllättää kirjansa loppukaneetilla, epilogilla. Hän kirjoittaa, että kesällä 1992 saatiin Supon päämajaan Ratakadulle eräältä läntiseltä kumppanilta tieto, että Suomessa palvelleilla KGB-upseereilla oli tapana kehuskella Seppo Tiitisen olleen KGB:n agentti ja raportoineen heille.

Tieto perustui siihen, että Tiitisellä tiedettiin olleen ”sensitiivisiä” tapaamisia Felix Karasevin kanssa. Tiitinen oli esimerkiksi saattanut varoittaa Karasevia siitä, että tämän alaiset olivat käyneet huolimattomiksi.

Läntinen tietolähde väitti nähneensä omin silmin vuonna 1989 raportin, jonka tietolähteeksi oli merkitty Tiitinen.

Kaikki eivät uskoneet agenttiväitteitä. ”Mutta kaksoisagenttina Tiitistä kyllä pidettiin. Häntä pidettiin eräänlaisena ’temppuna’, jota suomalaiset käyttivät pelatessaan KGB:n kanssa.”

Luukkonen päättää epilogin ja koko kirjansa lyhyeen toteamukseen, jonka mukaan vihje ei johtanut valvontaosastolla tutkimuksiin, vaan asiakirja arkistoitiin Tiitisen henkilömappiin.

Luukkosen epilogi on yllättävä, koska hän on juuri edellä kirjassaan antanut Tiitiselle puhtaat paperit Supon johtamisesta. Nyt hän heittää varjon Tiitisen ylle. Se herättää kysymyksiä.

Jos Luukkonen ei pitänyt läntisen tietolähteen viestiä minkään arvoisena, hän olisi voinut jättää sen pois kirjastaan.

Luukkosen kirjan keskeiset henkilöt ovat Seppo Tiitinen ja Viktor Vladimirov, joka kolmeen otteeseen toimi vuodesta 1955 vuoteen 1984 Moskovan KGB-residenttinä Helsingissä.

Kun vain 30-vuotias Tiitinen nimitettiin 1978 yllättäen Supon päälliköksi, Vladimirov oli heti kärppänä änkeämässä hänen iholleen. Vladimirov halusi nuoren miehen kontrolliinsa. Tiitisen nimitystä KGB piti itselleen kuin taivaan lahjana.

Supo oli musta aukko KGB:n Suomi-kartalla. Lähes kaikki tärkeimmät henkilöt ja instituutiot olivat jo KGB:n näpeissä, mutta Supo ei. Tähän tilanteeseen Vladimirov halusi muutoksen. Ja siinä hän myös onnistui.

Tiitisen ja Vladimirovin ensi tapaamisen järjesti Ahti Karjalainen Kekkosen pyynnöstä kotonaan Munkkiniemessä huhtikuussa 1978. Tiitiselle tapaaminen oli historiallinen. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut yhtään neuvostoliittolaista. Luukkonen arveleekin, ettei Tiitinen heti ymmärtänyt ponkaisseensa kertaheitolla ”kotiryssäjärjestelmän” huipulle.

Vladimirovin ja Tiitisen suhteesta kehittyi vähitellen ainutlaatuisen tiivis, jollaista ei ollut KGB:n ja läntisen turvallisuuspalvelun välillä missään muualla. Vladimirovista tuli Tiitiselle Vihtori, jota kehuttiin suureksi Suomen ystäväksi.

Tiitisen nimityksen taustalla oli Kekkosen tyytymättömyys Supon rooliin. Hän halusi, ettei Supo olisi pelkkä poliisiorganisaatio, vaan ottaisi huomioon ulkopoliittiset realiteetit.

Suposta tulikin Kekkosen ja Koiviston kausilla entistä enemmän presidentin poliisi ja ulkopoliittinen työkalu. Tiitisen johdolla Supo alkoi seurata niin sanottua neuvostovastaista toimintaa, äärioikeistolaisia ilmiöitä ja raamattujen salakuljetusta.

Rauhaan jätettiin kotiryssien ja suomalaisten vaikuttajien tapaamiset, koska niitä ei kyetty kunnolla valvomaan. Supo alkoi keskittyä tieteellis-tekniseen tiedusteluun.

Luukkosen kirja antaa hyvän kuvan siitä pelistä, jota suomalaiset kävivät KGB:n hivutustaktiikkaa vastaan. Hurmaavaksi kehuttu Vladimirov yritti laajalla rintamalla hivuttaa suomalaisia yhä tiukemmin Neuvostoliiton syliin.

Vladimirov itse uskoi onnistuneensa, kun hän poistui tyytyväisenä Suomesta 1984. Tilastojen valossa tilanne on toinen. Suomi karkotti neuvostoagentteja Tiitisen kaudella parhaimmillaan enemmän kuin yhdestäkään muusta Euroopan maasta.

Seppo Tiitisen toiminta Supon päällikkönä oli suomalainen paradoksi. Hän ajautui monien mielestä vaarallisen lähelle KGB:tä. Hän oli Kremlille ainutlaatuinen ”epävirallinen erityisyhteys”, joillekin agentti ellei sitten jopa kaksoisagentti.

Mutta samaan aikaan Tiitinen oli suomalainen patriootti, jonka lähtökohtana oli Suomen etu sellaisena kuin sen määrittelivät Kekkonen ja Koivisto.

Tiitinen itse kertoi Pekka Ervastin kanssa kirjoittamissaan muistelmissa, että hänen kaudellaan Supossa menettelytavat olivat viisaita ”silloin vallinneissa ulkopoliittisissa olosuhteissa”.

Tutkija Luukkonen näkee Supon ja KGB:n suhteessa myös rumia piirteitä, mutta antaa lopulta synninpäästön Tiitiselle. Toiminnan lähtökohtina olivat aina Suomen laki, kansainväliset sopimukset ja valtiollinen etu. Ne olivat rajat, joita ei Luukkosen tutkimuksen valossa kertaakaan ylitetty.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu