Tohtori Tuikka ilakoi Kekkosen kustannuksella

Urho Kekkosesta tohtoriksi väitellyt Timo J. Tuikka kuuluu Teemu Keskisarjan ja Arto Luukkasen ohella siihen historioitsijoiden rempseään koulukuntaan, jonka tavaramerkkeinä ovat ronski kieli, yllättävät tulkinnat ja kaunokirjalliset harrastukset.

Tuikka palaa uudella kirjallaan, joka on romaani, vanhaan leipälajiinsa, Kekkoseen (Kekkosen salaiset päiväkirjat, Docendo 2020).

Kun Kekkonen aloitti tasavallan presidenttinä 1. maaliskuuta 1956, hän paljasti ”salaiselle” päiväkirjalleen: ”Päämääräni on olla nurinkurinen kansanvallan Tauno Palo – paroniksi naamioitunut kulkuripoika – naisten läheltä rakastama gentlemanni ja miesten kaukaa palvoma kansanmies.”

Tuohon merkintään on kiteytetty hyvin Kekkosen ominaislaatu. Hän oli toisaalta etäinen, toisaalta läheinen hahmo. Hän oli kansanmies ja majesteetti.

Tuikan kirja on huumorimielessä kirjoitettu, mutta se onnistuu kertomaan paljon olennaista Kekkosesta ja hänen ajastaan. Huumori ja satiiri muuttuvat loppua kohti yhä enemmän tragediaksi.

Päiväkirjoissa on kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta yksi toistuva teema on rajattu pois – Kekkosen alituiset paino- ja laihdutusraportit. Urho oli turhamainen mies. Hän halusi näyttää hyvältä: ”Puristelen peilin edessä läskimahaani ja inhoan itseäni.”

Tuikan mielestä Kekkosella oli yhtä ongelmallinen suhde vartaloonsa kuin etu- tai takalistoaan digitaaliseen avaruuteen kuvankäsittelyllä pienentävillä tai suurentavilla nykynaisilla.

Romaanin muoto sallii Tuikalle kepeän ilottelun. Teksti on sujuvaa ja sitä on enimmäkseen nautinto lukea. Ja kun Tuikka tuntee päähenkilönsä läpikotaisin, kirja on kuin vaihtoehtoinen kertauskurssi Kekkosen ajasta.

Moni aikakauden merkkihenkilö vilahtaa päiväkirjojen lehdillä. Ahti Karjalainen määritellään ulkopolitiikan kapulakielen Runebergiksi, Yhdysvaltain presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson taas on vuosisadan suurtomppeli, joka muistuttaa enemmän 20 pennin pajatsoa kuin valtiomiestä.

Anita Hallamaa Kekkonen pelkäsi. Merkintä 4.1.1975: ”Olen Anitan seurassa hermostuneempi kuin Stalinin. Osasin käsitellä paranoidia hirmuhallitsijaa, mutta vaihdevuosien riivaaman styrängin edessä olen neuvoton.”

Vanhojen kavereidensa kanssa Kekkonen pystyi vapautumaan. Lapualaisoopperan jatkoilla Kalle Kaiharin piilopirtillä Vesa-Matti Loiri lauloi ja kaatuili: ”Laulu kuulostaa paksua piimää juoneen kissan raiskaukselta, mutta hän kaatuu soljuen kuin Siikakoski.”

Kun Kekkonen istui viimeistä kertaa tasavallan presidenttinä itsenäisyyspäivänä 1980 jumalanpalveluksessa, pappi pelotteli kirkkokansaa helvetin tulella ja loi lieskojen perään pelastususkoa.

Kekkonen samaistui papin puheisiin: ”Tehtävänkuvani on ollut pääpiirteissään sama. Olen sammutellut tuhopolttoja, joita olen itse sytyttänyt.”

Tuikka arvelee onnistuneensa pelottavan hyvin, kun ei lopulta kyennyt sanomaan, mitkä kuvaukset ovat todella tapahtuneet, mitkä eivät. Ja aina kun hän kuvitteli keksineensä jotain, sillä olikin vankat yhtymäkohdat todellisuuteen.

Kekkosen aikakauden Tuikka kiteyttää hauskaksi poliittiseksi tragediaksi, joka oli Suomelle muutamista ylilyönneistä huolimatta hyvää aikaa. Kun Kekkonen kirjoitti eropaperinsa, Suomi oli maailman 19. vaurain maa.

Tohtori Tuikalla on aihetta kiitollisuteen: ”Kiitos Urho, että olit olemassa ja pystyn kuppaamaan sinua vielä vuosikymmeniä kuolemasi jälkeenkin! Ilman sinua elämäni olisi köyhempää.”

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu