Töölön ministerimurhasta pian 100 vuotta

Suomen ainoasta ministerimurhasta on kohta kulunut sata vuotta. Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880-1922) murhattiin helmikuussa 1922 kotiovelleen Nervanderinkadulla Helsingin Töölössä. Ritavuori, entinen Henrik Rydman, oli 41-vuotias nouseva poliittinen tähti, edistyspuolueen kansanedustaja.

Lasse Lehtisen uusi kirja ei käsittele kovinkaan paljon itse Ritavuoren murhaa (Murhattu ministeri – Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema, Otava 2021). On luettava yli 500-sivuista teosta yli 400 sivua ennen kuin päästään tarkemmin murhan tapahtumiin.

Kirja onkin ennen kaikkea kertomus siitä ajasta, joka johti ministerin murhaan sekä Rydmanien suvusta. Ritavuori ajoi luokkasopua ja kansalliseen sovintoon tähtääviä uudistuksia. Se oli äärioikeiston aktivistien mielestä suuri virhe. Ruotsinkielinen aktivisti Ernst Tandefelt ampui Ritavuoren.

Murhaa edelsi kuukausia kestänyt mustamaalaus. Lehtinen kirjoittaa nykytermein maalittamisesta ja vihapuheesta: ”Nimensä suomentanut, monarkismia vastustanut ja punikkeja puolustanut sisäministeri oli kuin annettu maali.”

Äärioikeiston inhoamia poliitikkoja olivat erityisesti K. J. Ståhlberg, Rudolf Holsti ja Ritavuori. Kolmikon suurin synti oli luokkapetturuus. Miehet olivat oppineita porvareita, mutta ymmärsivät aivan liiaksi työväenluokan huolia ja vaatimuksia.

Ritavuori oli aikalaisten kuvausten mukaan totinen ja kiihkeä niin mielipiteiltään kuin tavoiltaan. Lehtinen lainaa Väinö Tanneria, jonka mielestä Ritavuori imi tupakkaakin kiihkeämmin kuin muut. Kun Tanner oli ehtinyt polttaa yhden sikarin, Ritavuori poltti samassa ajassa kaksi.

Ritavuorella oli paljon poliittisia vastustajia, koska hän ei asetellut sanojaan erityisen varovasti. Hän sanoi mitä tarkoitti ja tarkoitti mitä sanoi. Esimerkiksi Hufvudstadsbladet kirjoitti kutakuinkin suoraan, että Ritavuori oli itse syypää kuolemaansa.

Aika yleisesti arvellaan, että Tandefeltilla oli rikoskumppaneita, vaikka julkisuudessa yritettiin kovasti vakuuttaa, että hän toimi yksin. Lehtinen antaa ymmärtää, että murhan tutkimukset tehtiin huolimattomasti.

Kun Lehtinen taustoittaa Ritavuoren murhaa, on kiinnostavaa lukea, mitä hän kirjoittaa vuoden 1918 tapahtumista. Demaripuolueen jäsen, historiasta väitellyt tohtori ei kaunistele vaan puhuu suoraan punakapinasta: ”Oli sosialidemokraattienkin onni, että valkoiset kukistivat kapinan ja voittivat sisällissodan.”

Lehtisen mielestä on vaikea kuvitella, että Suomi olisi punaisten voiton jälkeen voinut pysyä itsenäisenä. Punaiset olisivat valtansa pitimiksi joutuneet turvautumaan Neuvosto-Venäjän apuun, jolloin Lenin olisi sanellut ehdot.

Lehtisen analyysi Suomesta Venäjän vallan viimeisinä vuosina ja itsenäisyytemme alkutaipaleesta käy hyvin historian kertauskurssista. Painotuksista voidaan kiistellä, mutta tuskin tulkinnoista saadaan aikaan suurta riitaa.

Murhattu ministeri päättyy spekulointiin siitä, mitä Heikki Ritavuoresta olisi voinut tulla. Lehtinen tuntuu olevan samaa mieltä kuin Sulo Wuolijoki, joka muistelmissaan kirjoitti, että Paasikivestä ja häntä kymmenen vuotta nuoremmasta Ritavuoresta olisi tullut voimakaksikko Suomen politiikkaan:

”Toisiaan täydentävinä nämä kaksi olisivat Suomen kansan historiaan kirjoittaneet monta sivua toisin kuuluviksi kuin mitä nyt saamme lukea.”

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu