Totinen toimittaja ja hauska mies Kalliosta

Tällä viikolla julkaistiin kaksi rikosromaania, jotka taatusti erottuvat massasta. Toinen on dekkarisarjan aloitusosa (Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat, Docendo/CrimeTime), toinen taas tulevaisuuteen sijoittuvan trilogian päätösosa. Sen voi aiemmista osista poiketen määritellä rikosromaaniksi (Piia Leino: Lakipiste, S&S).

En tiedä, millaisia kirjailijat oikeasti ovat, mutta kirjojensa perusteella he ovat kuin toistensa ääripäitä. Janne Toivoniemi on murhamysteerin keskelläkin hauska mies Kalliosta ja Piia Leino puolestaan pohtii ihmiskunnan tulevaisuutta kuin totinen toimittaja STT:stä.

Toivoniemen esikoisdekkari on hulvattominta tekstiä, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kieli poskessa kirjoitettu romaani määritellään psykedeelis-filosofiseksi dekkariksi, jossa kaikki omituinen on normaalia.

Kaksi ystävystä, Suomen kovapalkkaisin mainosmies Kimi Kataja ja pieni sekä pyöreä filosofi Benny Serlin, perustavat Filosofisen etsivätoimiston sen jälkeen kun heidän homoystävänsä on murhattu.

Rikkaan perheensä rahoilla elävä Serlin on kehitellyt filosofian, jota hän kutsuu psykedeeliseksi empirismiksi. Pyöritään Helsingin Kallion homopiireissä, ”suvaitsevien” kuplassa, missä sateenkaariväkeä piinaa uhrinsa tyrmäystipoilla huumaava raiskaaja.

Rikoksia etsiväkaksikko selvittää omaperäisin menetelmin. Tutkimuksia terästetään laadukkailla huumeilla ja kalliilla artesaanioluilla.

Rikokset jäävät kuitenkin sivurooliin, kun Toivoniemi pilkkaa pehmeästi aikamme ilmiöitä. Osansa Kallion kuplassa saavat haittaisänmaallinen katupartio, homot ja lesbot, huimia voittoja takova peliyhtiö, tekoäly, kaunis rikospoliisi, muodikkaat valkoiset lenkkarit…

Toivoniemi kirjoittaa hyvin. Hän vetää asioita överiksi letkeällä tyylillä, mutta innostuu joskus vähän liikaa. Vähempikin revittely riittäisi.

Piia Leino on toista maata. Hänen romaanissaan eletään vuotta 2045 eikä huumorilla ole suurta sijaa. Ollaan ikään kuin tuuliajolla tappion maisemissa, kun ekokatastrofi etenee vääjäämättä.

Tapahtuu outo älylaiteturma, jossa vaateketjun johtaja kuolee. Poliisi ei osaa epäillä rikosta, mutta mediajätti Google on ajan tasalla. Googlen toimittaja Aaro Kangas pannaan selvittämään Tammilaakson radikaalin ekoyhteisön mahdollista osuutta erikoiseen kuolemaan.

Lakipiste on jatkoa Leinon aiemmille 2050-trilogian osille. Ensimmäinen oli nimeltään Taivas, josta Leino sai Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon. Toinen osa, Yliaika, käsitteli vanhusten tulevaisuuden näkymiä. Siitä kirjoitinkin: https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/visio-tulevaisuudesta-ilman-vanhoja-ihmisia/

Kahta ensimmäistä osaa ei voi sanoa dekkareiksi, mutta Lakipisteen kirjailija itsekin määrittelee rikosromaaniksi. Ja jos on uskominen kirjan yhtä henkilöä, kohtalon hetket ovat käsillä. Minkään lajin valtakausi ei kestä ikuisesti:

”Ihmiskunnallakin on lakipisteensä ja se on käsillä juuri nyt, tämä piinaava, pysähtynyt hetki ennen pudotusta.”

Leino panee lukijan ajattelemaan ja tarjoaa uusia näkökulmia maailman menoon. Tapahtumien keskuksena kesäinen maalaisidylli, Tammilaakson ekoyhteisö, luo hyvän kontrastin modernille teknologialle, jonka uhat ja mahdollisuudet eivät katso aikaa eivätkä paikkaa.

Mikään inhimillinen ei ole taitavalle kynäniekalle vierasta. Sen osoittavat erilaisilla kirjoillaan Piia Leino ja Janne Toivoniemi. Ajassa kiinni olevilla teksteillään he harppaavat reippaasti keskinkertaisten tusinadekkarien ohi.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu