Totta ja tarua Kalle Päätalon vaimosta
Kalle Päätalo (1919-2000) jätti valtavalla kirjallisella tuotannollaan sellaisen perinnön, että siitä riittää ammennettavaa jälkipolville vielä pitkäksi aikaa.
Uusin esimerkki on Karoliina Timosen romaani Laina (WSOY 2023), jonka päähenkilö on Laina Puronen. Päätalon kirjoissa Laina esiintyy hänen ensimmäisenä vaimonaan. Oikealta nimeltään vaimo oli Helvi Ojala (1918-2003). Kallen ja Helvin avioliitto kesti kymmenen vuotta (1944-1954).
Timonen on omistanut kirjansa Helville, mutta sukeltaa Laina Purosen pään sisään. Laina on vastakirja Päätalon avioliittokuvauksille, naisen näkökulma Päätalojen avioliittoon.
Kun Kalle kuvasi vaimonsa mustasukkaiseksi niuhottajaksi, Karoliina tuo uusia, inhimillisiä sävyjä Lainan henkilökuvaan.
Timosen romaanissa niin sanotun biofiktion ongelmat tulevat esiin kouriintuntuvalla tavalla. Usein jää epäselväksi, mikä on totta, mikä tarua.
Nettipalstoja seuratessani olen havainnut, että osa lukijoista ottaa Timosen kirjan tiedot todesta, vaikka kyse on romaanista. Fakta ja fiktio lyövät kättä, mutta totuus hämärtyy.
Kuvaava on Helsingin Sanomien nettipalstoilla käyty keskustelu Timosen romaanista. Keskeisessä roolissa on kirjan väite, jonka mukaan Laina olisi joutunut joukkoraiskatuksi ennen avioliittoaan. Sillä taas selitetään Lainan haluttomuutta seksiin Kallen kanssa.
Hesarissa usea kirjoittaja paheksuu vihjausta joukkoraiskauksesta. Kainuun Sanomien eläkkeellä oleva Päätalo-ekspertti Eero Marttinen kirjoittaa, että hän tapasi Lainan esikuvan ainakin kymmenen kertaa eikä ”tuollaisista karmeuksista ollut mitään puhetta”.
Kirjailija Sari Pöyliö taas on sitä mieltä, että jos raiskaus on keksitty, ollaan liian pitkällä todellisen, eläneen henkilön muokkaamisessa: ”Mikä ylipäätään on biofiktion arvo, jos päähenkilön keskeinen trauma on keksitty.”
Lainan esikuvalla Helvi Ojalalla on Pöyliön mielestä oikeus yksityisyyteensä edes nyt kuolleena https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010013604.html .
Karoliina Timosen Laina ei ole ensimmäinen romaani, joka herättää hämmennystä sekoittamalla faktaa ja fiktiota. Kirjan esittelyssä kyllä korostetaan, että biofiktiolla leikittelevässä ja Päätalon Iijoki-sarjan rinnalla kulkevassa romaanissa on kyse kuvitelmasta.
Eli Kalle Päätalon Lainasta rakentaman muotokuvan rinnalle Timonen on rakentanut kuvitelman naisesta, ”jonka polku rakkauteen, itseensä ja maailmaan olisi voinut olla vaikkapa tällainen”.
Biofiktion lukijoilta vaaditaan medialukutaitoa. Tiukan paikan tullen kirjailija voi aina mennä sen taakse, että kyse on romaanista. Lukija kuitenkin odottaa, että ainakin perusasiat henkilöstä ovat oikein.
Itse olen lukenut aika paljon faktaa ja fiktiota sekoittavia romaaneja, jotka voivat parhaimmillaan kertoa todellisuudesta jopa tarkemmin kuin pelkkiin faktoihin nojautuvat teokset.
Yhä useammin huomaan tarttuvani kuitenkin tietokirjoihin. Totuus on usein tarua ihmeellisempää ja todelliset tarinat kiinnostavampia kuin keksityt jutut.
Muistan että tämä biofiktion ongelmallisuus vaivasi ensimmäisen kerran minua jo silloin kun lajin tienraivaaja, Helena Sinervon Runoilijan talossa ilmestyi. Pidin kyllä kirjasta kovasti ja olin tunnistavinani siinä Eeva-Liisa Mannerin äänen. Jälkikäteen kävi ilmi että siinä on käytettykin Mannerin tekstiä oman tekstin seassa sitä mitenkään erottamatta. Onneksi oikea elämäkertakin lopulta ilmestyi, Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien äärten. Jos porttiteoria toimii, se voi toimia tienä kovempiin aineisiin, Mannerin omiin teoksiin.
Ilmoita asiaton viesti
Juuri äsken ajattelin, että pitääpä lukea uudelleen tuo Sinervon teos siinä valossa, jota vastikään lukemani Tuurnan elämäkerta tarjoaa.
(Voi tuntua kummalta, mutta Mannerin Niin vaihtuivat vuoden ajat on usein minulla sähköpianon nuottitelineellä.)
Ilmoita asiaton viesti
Oletko säveltänyt niitä?
Ilmoita asiaton viesti
Jotain runoa olen aloittanut (mutten saanut loppuun), mutta enemmän on kyseessä suggerointi oikeanlaiseen taiteelliseen vireeseen (tai kuplaan?). Nuottitelineellä voi olla myös luontokuvia, jotka saattavat resonoida sekä Mannerin runojen että oman soittoni kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Erinomainen blogi (taas kerran).
Ilmoita asiaton viesti
Blogisti kiittää ystävällisestä palautteesta.
Ilmoita asiaton viesti
Joo, itse notkun vähän liikaakin tuolla puheenvuoron puolella, ja aina kun kyllästyn jatkuviin hiekkalaatikkoriitoihin mitä siellä on milloinkin menossa, tulen tänne sivistyksen keitaalle katsomaan josko Melleri olisi taas kirjoittanut jotain uutta.
Ilmoita asiaton viesti
No jopas nyt jotakin.
Ilmoita asiaton viesti
Joskus käy niin, että totuus vanhenee tai muuttuu mielenkiinnottomaksi, jos sitä ei ajoissa kerrota. Anaïs Ninin päiväkirjat on kaikki seitsemän osaa suomennettu, mutta sensuroimattomista versioista vain ensimmäinen, todennäköisesti vain sen takia, että Philip Kaufman teki siihen pohjautuvan elokuvan, Henry ja June. Myös sensuroimattomia päiväkirjoja on seitsemän osaa.
Lisäys: Kahdeksas osa on vielä julkaisematta.
Ilmoita asiaton viesti
”Yhä useammin huomaan tarttuvani kuitenkin tietokirjoihin. Totuus on usein tarua ihmeellisempää ja todelliset tarinat kiinnostavampia kuin keksityt jutut.”
Helppo allekirjoittaa – sillä lisäyksellä että tietokirjoissa, varsinkin jos niihin lasketaan myös elämänkerrat ja vastaavat muistelot, on se(kin) mielenkiintoinen ulottuvuus, että eri henkilöiden ja aikakausien tieto ja ns. totuus samasta asiasta vaihtelee. Asioiden ristivalotuksella lähestytään ”totuutta”, sitä koskaan ainakaan verbaalisesti täysin tavoittamatta.
Ilmoita asiaton viesti
Tuosta tuli mieleen, että Henry Millerin ja Anaïs Ninin kirjeenvaihtoa on myös julkaistu noin 500-sivuisena kirjana. Yritin sitä aikoinaan lukea saksaksi surkeasti epäonnistuen. Niniä taisin lukea ruotsiksikin, Venusdeltat, mutta lähes koko sen aikaisen tuotannon englanniksi, Pikkulinnut suomeksi. Millerin suunnilleen puolet suomeksi ja englanniksi. Henry ja June toistaiseksi vain elokuvana ja June Miller ei julkaissut mitään.
Ilmoita asiaton viesti
On yksi kirjallisuuden laji, mikä tuntuu aina vain vastenmielisemmältä, ja se on nämä poliitikkojen ”auto”biografiat ( Lasse Lehtinenhän ne kirjoittaa ), tyyliin: Suutarin sällistä sisäministeriksi, tai Kivimiehestä kansakunnan kaapinpäälle…
Päiväkirjat sen sijaan ovat yleensä ihan luettavia ja mielenkiintoisia.
Nykyisinhän jotkin taiteilijat kirjoittavat jopa autobiofiktiota itsestään täytettyään 40 vuotta…
Ilmoita asiaton viesti
Yhdyn kaikkeen, mitä blogisti edellä sanoo.
Muistan, miten minua 1987 sapetti, kun hankin ja luin Pekka Lounelan – Matti Kassilan teoksen Kahden naisen sota: Vuosisadan vakoilutarina.
Harrastelin siihen aikaan vakoilujuttuja, ja tässä kirjassa (Kassila) näytti saaneen aiemmin esittämättömiä tietoja, mutta kun kaikki kiedottiin sekaisin fiktion kanssa todentamisen kannalta mahdottomaksi karvaköydeksi, niin melkeinpä pimahdin.
Paljon kernaammin olisin lukenut aiheesta kootun, herrojen käytettävissä olevan aineiston pohjalta laaditun dokumentin. Myöhemmin sisäistin sen tosiseikan, että Matti Kassila oli työstänyt aineistostaan elokuvan hahmotelman ja pitkälti tarinan runkokuvan. Ookoo. Lauhduin.
Kassilan perusaineiston muodostivat tunnetut, silloin yleisesti käytettävissä olleet aineistot, kuten Kerttu Nuortevan tunnustus ja omakertoma (Irja Niemi (pseudonymi): Neuvostokasvatti, 1944) ym. Mutta lisäksi hän oli saanut pääkuulustelija Paavo Kastarin haastattelun, josta ilmeni mm. Nuortevan kuulusteluprosessin saloja. Lisäksi Kassila oli saanut käyttöönsä Nuortevan Suomen-sukulaisilleen Hgin yliopiston kirjastoon lähettämiä kirjeitä. Vuonna 1987 tuon aineiston pohjalta kirjoitettu asiallinen dokumenttiselonteko olisi ollut ”kovaa rautaa”, nyt kirja jäi fiktion ja faktan sekameteliksi…
Tämän voivottelun jatkoksi kerron kenties vähemmän tiedetun yksityiskohdan desantti Kerttu Nuortevan Suomeen tulosta ilmojen halki:
vuonna 1998 eräs Matti löysi Vihdin Kotojärven maastosta puun juurelle kätketyn silkkisen laskuvarjon, joka epäilemättä oli kauan kateissa ollut Kertun laskuvarjo. Nyttemmin sen sijaintipaikka on Sotamuseossa. Tieto ei kerro, onko se päässty esille museon näyttelytilaan, toivottavasti on, tai ellei niin edes joskus!
Laskuvarjon löytymisestä tästä: https://www.verkkoviestin.fi/lionshkikallio/arkisto_2012-2013/vakoilijatar_laskuvarjo_ja_pimeaa_voita_412012_osa_i/
Ilmoita asiaton viesti
Taiteessa, myös kirjallisuudessakin, kaikkihan on sallittua. Vastuun kantaa lukija.
Mutta esim.”joukkoraiskaaminen”, jo sen maininta, paljastaa kirjailijasta paljon:
A: Tyylitajuttomuutta
B: Kertakaikkista välinpitämättömyyttä siitä, mistä hän kirjoittaa, ja miten sen
voi tulkita.
Ilmoita asiaton viesti
Ei ole olemassa moraalisia ja moraalittomia kirjoja. Kirjat ovat hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Ei muuta.
Ilmoita asiaton viesti
Taiteessa on aivan vinksallaan puhua moraalista, ei taide tunnusta moraalia. Mutta lukijahan sen määrittelee.
En minä sano että on väärin puhua joukkoraiskauksesta, minusta vain joukkoraiskaus on turha sana. Vähän niinku vähän liian vahva.
Ilmoita asiaton viesti
Yle Teemalta uusintana tänään ihan mukiinmenevä Päätalon tuotannon
romaanisarjan Juuret Iijoen törmässä osiin Muuttunut selkonen, Epätietoisuuden talvi, Iijoelta etelään, Pato murtuu ja Hyvästi, Iijoki perustuva elokuva.
Kai Lehtinen näyttelee pääosaa uskottavasti.
Kirjailijan ensimmäinen vaimo kuvataan melkoisen epäsympaattisena.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos tiedosta.
Ilmoita asiaton viesti