Uutismies Kari Lumikero
Luulin tuntevani toimittajalegenda Kari Lumikeron, 70, kunnes luin hänen muistelmansa (Uutismies, Tammi 2019). Tiesin hänen urotekonsa maailman uutiskentillä, mutta kirjan luettuani tajusin, että miehestä en ole tiennyt paljon mitään.
En kertaa Lumikeron uutisvoittoja vaan kerron, millainen mies on uutisvoittojen takana. Muistelmien kirjoittajillahan on tapana paljastaa tärkeitä asioita itsestään. Niin tekee myös Kari Lumikero.
Vaimonsa Citan mielestä Lumikero on kuin risteilyisäntä Jokke, jonka näyttelijä Hannu-Pekka Björkman teki tunnetuksi tv-ykkösen viihdesarjassa M/S Romantic. Jokke haluaa, että kaikki vieraat voivat hyvin, maksoi mitä maksoi. Kaikki otetaan vastaan henkilökohtaisesti ja heille ojennetaan punaiseen alumiinipaperiin kätketty suklaasydän. Pienimmätkin toiveet yritetään toteuttaa.
Lumikero on Joken tapaan kuin luotu seremoniamestariksi. Hän on armoitettu seuramies, sosiaalinen nero, jonka seurassa aika ei tule pitkäksi.
Onneksi journalismi ehti ensin, muuten Lumikero olisi vaimonsa arvion mukaan päätynyt ruotsinlaivalle risteilyisännäksi. Kari Lumikero kuittaa: Ei lainkaan hullumpi vaihtoehto!
Oman määritelmänsä mukaan Lumikero on reipas ja liikunnallinen, ulkoiselta olemukseltaan melko hyvin säilynyt mies, joka huolehtii henkilökohtaisesta hygieniastaan, pukeutuu hillityn siististi ja käyttäytyy miltei aina asianmukaisesti.
Kummallisimmaksi piirteekseen Lumikero nimeää lattioiden lakaisun – paikasta riippumatta. Kutsupa mies kylään, niin huomaat nopeasti, että hän ryhtyy etsimään huomiota herättämättä harjaa ja rikkalapiota eikä aikaakaan, kun hän on lakaissut pahimmat roskat talteen.
Erikoisen tapansa Lumikero selittää normaalia herkemmillä jalkapohjillaan, jotka eivät siedä roskia lattialla. Poikkeavuuden taustalla on tietenkin suomalaisten ja ruotsalaisten tapa riisua kengät jalasta kylään tultaessa.
Kyläpaikoissa Lumikeroa kiinnostaa myös seinille ripustettu taide. ”Mutta auta armias, jos taulu on vinossa”, hän tiuskaisee. Hän ei yritäkään peitellä ärtymystään vaan kävelee oikaisemaan teoksen tasapainoon, vaikka isäntäväki kuinka ihmettelisi.
Lumikero kirjoittaa, että kuulut kokin taitonsa hän on ammentanut Maija keittää kotona -kirjasta, jonka hän sai kylkiäisenä tilatessaan Hymy-lehden mainoksen perusteella jo 1960-luvulla koko keittiösetin: paistinpannun, kattilat ja lautaset.
Kokki-Lumikeron suosikit ovat tuttuja ja perinteisiä: makaronilaatikko, läskisoosi ja hernekeitto. Ei siis ihme, että Lumikero juonsi vielä eläkepäivillään Maikkarilla kokkiohjelmaa Makujen muistoja.
Kokonaiskuva toimittaja Lumikerosta alkaa pikkuhiljaa hahmottua, kun saamme tietää, että hän on silitysintoilija eikä myöskään tiskaaminen ole hänelle vastenmielistä, vaikka perheessä on toki astiainpesukone.
Lumikero on kirjoittanut itsensä näköiset muistelmat. Tunnelmasta toiseen mennään vauhdikkaasti ilman pönötystä ja tärkeilyä: on vakavaa journalismia, on viihdettä, on perhe-elämää.
Turhan vakavasti ei muistelija itseään onneksi ota. Huumori kukkii läpi kirjan, mutta asiallista asiaakin on erityisesti silloin, kun on kyse isoista ja traagisista uutistapahtumista, joista Lumikero raportoi viimeiset vuosikymmenet Maikkarille.
Kari Lumikero on Suomen tunnetuimpia toimittajia. Sen lisäksi hän on arvionsa mukaan ensi vuonna yksi harvoista suomalaisista, jotka ”ovat toimineet tässä kiehtovassa ammatissa seitsemällä vuosikymmenellä”.
Kunnioitettava saavutus, jonka muistelmakirjailija kiteyttää itselleen ominaisella tavalla: ”En tiedä, onko se ylpeilyn aihe, mutta monien mielestä se on ainakin mielentilatutkimuksen peruste.”
Jos minä olisin journalisti, löytäisin tästä vapaasti jutun aihetta, onhan Must Read tarkoitettu kaikkein ylimmän tason lukeneistoksi:
Kuinka tässä kävikään näin?
Roomassa aurinkoisella terassilla tuntui viikko pari sitten sana sujuvan vanhoja muistellessa.
Mediaväen hyvin tunteman Mikael Pentikäisen isä Juha tuotiin 1983 erään ministeriön naispäällikön kanssa Helsingistä tapaamaan minua, samaisen ministeriön virasta vapaalla YK:n palveluksessa parin vuoden pestillä Roomassa ollutta jolla huhu oli kertonut olevan suhteita hyvin kauniiseen moskovalaiseen opiskelijatyttöön.
Uskontotieteen professori Juha Pentikäisen setä Vilho Pentikäinen oli -30-luvulla Suomen armeijan luutnantin virasta loikannut Neuvostoliittoon. Pari vuotta sitten Jorma Melleri esitteli US-blogissaan Martti Backmanin kirjan Vakoojat jossa loikkausta pidettiin vakoilijan pakona, joskaan mitään varmuutta ei koskaan saatu. Ties vaikka olisi mennyt rakkauden perässä? Sellaista minuun kaiketi yritettiin etätartuntana ministeriönaisen tunteiden tulkiksi tartuttaa, sillä en ole koskaan ollut missään tekemisissä kenenkään Pentikäisen sukuun kuuluvan kanssa, ellei sellaiseksi lueta syntymääni Sonkajärvellä noin 50 km Lapinlahdelta mistä Mikaelin äiti on kotoisin. Saatuaan potkut HS:n päätoimittajan paikalta Mikael kirjoitteli pitkään kolumneja Iisalmen Sanomiin.
Kotikyliltä Helsinkiin teini-ikäisenä työhön ja iltakouluun muuttaneena kirjoitin komeasti viisi ällää, jolloin pohjoiskarjalainen opettajani varoitteli luulemasta itsestäni kovin paljon koska itäsuomalaiselle seinä nousee aina pystyyn Helsingissä!!!
Espoon Ikean kahvilassa muistui eilen mieleen kuinka jatkoin viime joulun alla matkaa Tapiolan kirjastoon, missä silmään sattui tiskillä Heikki Pursiaisen kirja Paska Suomi. Hän on Libera-piirin taloustieteilijä, kuten Elina Lepomäki, Anne Berner, Suvi-Anne Siimes ja Björn Wahlroos.
Asia ei silloin enempää mietityttänyt, kunnes jossain alitajunnassa on virinnyt epäilys, että joku oli 2015 kirjoittanut ”kielletyssä kirjassa” jotakin minkä vuoksi kaima johtaa nykyisin tuon saman piirin uutta yritystä nimellä Must Read (Täytyy Lukea). Hän on kansanedustaja Terho Pursiaisen poika, pappismiehen Rautavaaralta. Sinne on sama matka Sonkajärveltä kuin Lapinlahdellle.
Ilmoita asiaton viesti
Päivän lisäys:
Suomenkielisen kauppakorkeakoulun yo-kunnan edustajana Moskovassa olin ihastunut Brezhnev-Kekkosen aikoina hyvin kauniiseen venäläistyttöön, ja kuinka ollakaan, ennen kuin juuri kukaan matkaseuralaisteni ulkopuolella tiesi ihastuksestani, vapaaehtoiseksi ystävättärekseni ilmoittautui erään maakuntakaupungin rovastin naimahaluinen tytär, joka kävi töissä Kirkkohallituksessa, siis samassa kuin sittemmin Katri Kulmuni ja Annika Saarikko, sen sijaan Björn Wahlroosin vaimon, etelä-savolaisen kirkkoherran tyttären, työsuhteista ei minulla ole tietoa, joskin Kirkkohallitus muutti jokunen vuosi sitten Katajanokan periferiasta Etelärantaan EK:n toimiston naapuriin.
Ilmoita asiaton viesti
Heikki Rönkön muistelmien yhteys blogin aiheeseen on korkeintaan löyhä. Mieleni tekee kuitenkin jatkaa siitä mihin Heikki jäi sen sijaan, että yrittäisin sanoa jotain Kari Lumikerosta.
Kesällä 2013 seurasin kuopukseni sotilasvalatilaisuutta Vekaranjärven kentällä. Katsomon puolelta bongasin myös aiemmin samana vuonna Hesarista potkut saaneen Mikael Pentikäisen, jolla suurperheen isänä valakeikkoja on varmasti ollut enemmän kuin minulla. Mies ei näyttänyt lainkaan romahtaneelta, vaikka hieno työpaikka olikin mennyt alta. Ihan mielenkiinnosta lukaisin Wikipediasta, mitä Pentikäisestä on siellä julkaistu, ja törmäsin mm. häntä työllistäneen viestintätoimisto Tekirin nimeen.
Runsasta vuotta aikaisemmin, alkukesällä 2012 olin noussut Pasilasta yöjunaan ja aloittanut matkan kohti Rovaniemeä. Piipahdin ravintolavaunussa, jonka pöydästä tunnistin journalisti Harri Saukkomaan. Hän lueskeli kirjaa, jonka otsikon pyrin vaivihkaa vilkuilemalla selvittämään. Kirja osoittautui tuoreeksi poliittiseksi raportiksi, Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen teokseksi ”Sydänten presidentti”.
Ilmeisesti Saukkomaalla jo tuolloin oli oma viestintäbisnes, Tekir. Mediapiirit ovat Suomen kokoisessa maassa ymmärtääkseni suhteellisen pienet, vaikka erilaisia kanavia, toimistoja, julkaisuja ja viestintäkonsultteja tuntuu vilisevän joka puolella.
Pentikäinen, Saukkomaa, Tekir, yöjuna ja Vekaranjärvi. Eihän tästä puutu kuin ”uutismies”! Mitähän jännittävää tuon kaiken varaan voisikaan rakentua, toimittaja Kari Lumikero?
Ilmoita asiaton viesti
Kiinnostavia kommentteja, joiden yhteys blogiin on löyhä, mutta kai ne osoittavat, että mikään inhimillinen ei ole toimittaja Lumikerolle vierasta. Uutismiehen lonkerot ulottuvat kaikkialle.
Ilmoita asiaton viesti
Kukapa selvittäisi ihmismielen reitit? En minäkään tänne kommentoisi ellei jostakin muisitlokeroista olisi pulpahtanut esiin blogistin esittelyä toimittaja Martti Backmanin kirjasta josta välähti yhteys elämäni järisyttävimpään ihmiskokemukseen Roomassa vuosikymmeniä sitten, ja sikäläiseen ihmettelyyn miksi halusin takaisin Suomeen jota suinkaan kaikki eivät pidä sivistysvaltiona. Sivistyksen mallina kun pidetään miten pienintä vähemmistöä kohdellaan, siis ihmistä yksilönä eikä esim. sonnina tai muuna elukkana.
Ilmoita asiaton viesti