Väinö Linna ja hulluksi tulemisen pelko

Väinö Linnan (1920-1992) syntymästä tulee tänään (20.12.) kuluneeksi sata vuotta. Merkkivuonna kansalliskirjailijaa on muistettu monin tavoin, on ilmestynyt monta kirjaakin, joista yksi on Panu Rajalan toimittama (Päivä on tehnyt kierroksensa – Väinö Linna muistelee, Siltala 2020).

Kirja perustuu akateemikko Pertti Virtarannan enimmäkseen 1973-74 tekemiin Linnan haastatteluihin. Nauhoituksia kertyi kaikkiaan 49 tuntia.

Haastatteluista Panu Rajala on koonnut 333-sivuisen teoksen, jonka sivuilla kuuluu Linnan aito ääni. Murre ja poukkoileva puheilmaisu on säilytetty, ja kirjaa onkin aluksi hankala lukea, kunnes kiinnostava sisältö voittaa muodon ongelmat.

Rajala ja kirjan kustantaja puhuvat mahtipontisesti kirjallisesta sensaatiosta. Rajala kirjoittaa, että aineisto kokonaisuudessaan on maannut hyödyntämättömänä puoli vuosisataa, vaikka eräät kirjailijat ja tutkijat, kuten Yrjö Varpio, Jaakko Syrjä ja viimeksi Karo Hämäläinen ovat nauhoituksia hyödyntäneetkin.

Kovin juttu itselleni oli lukea, miten totaalisesti Linna omistautui kirjoittamiselle terveytensä kustannuksella. Hän kirjoitti muun unohtaen kahvin ja tupakan voimalla. Terveys meni.

Linnalla oli valtava tiedon jano. Kun sota oli sodittu, hän palasi töihin Finlaysonille, luki ja kirjoitti hullun lailla. Tuntemattoman sotilaan hän kirjoitti iltaisin töiden jälkeen.

Psyyke oli lujilla. Masennuskausia tuli ja meni. Linna oli monta kertaa hermoromahduksen partaalla. Hän oli kuin näyttelijä, joka eläytyy rooliinsa ja alkaa elää roolihenkilönsä elämää. Hän pelkäsi, ettei hallitse tunteitaan.

Kun Linna kirjoitti Tuntematonta kesällä 1954, hän sai heikkouskohtauksia. Hän oli kirjoittanut itsensä niin loppuun, että koko ruumis vapisi. Hän ei ollut syönyt kunnolla, oli juonut vain mustaa kahvia ja vetänyt tupakkaa kuin korsteeni.

Piippuun itsensä ajanut Linna kävi lääkärissä, sai rauhoittavia lääkkeitä ja muistaa miten hänellä oli täysi työ pysyä pystyssä apteekin lattialla, ”kun mua huimasi niin pirusti”.

Kerran Linna oli viikon tupakkalakossakin, mutta sinä aikana tuli niin kelvotonta tekstiä, että kaikki liuskat piti repiä. ”Sitä oli jumalattoman hermostunut ja kiukkuinen, kun ei ollut tupakkaa.”

Täällä Pohjantähden alla -kirjojen tekemiseen Linnalta meni seitsemän vuotta. Hän uppoutui Pohjantähden maailmaan täydellisesti.

Kun Linna kirjoitti Pohjantähden kolmatta osaa, hän kertoo miten hänen oli erään vapinakohtauksen jälkeen lähdettävä ulos Hämeenkadulle ja ”todistettava, että tuossa on kenkäkauppa ja tuossa on vaatekauppa ja tää on konkreettinen maailma”.

Herkästi virittynyt kirjailija pelkäsi minuutensa menettämistä. Taustalla kummitteli koko ajan hulluksi tulemisen pelko.

Pohjantähden kolmas osa syntyi hiellä ja vaivalla tuskaisen prosessin jälkeen. Kun homma oli tehty, masennus iski jälleen. Hän kävi perusteellisissa tutkimuksissa. Lääkärin loppulausunto: tupakan läpimyrkyttämä mies. Kun Linna lähti Työterveyslaitokselta kadulle, hänen täytyi pitää seinästä kiinni.

Pohjantähden jälkeen nelikymppinen Linna alkoi kaikkien mahdollisten pelkojensa lisäksi pelätä eläkkeelle jäämistä. Häntä turhautti ajatus, että jää tyhjän päälle.

Pohjantähti oli vuosikaudet ollut Linnan elämän sisältö. Hän oli elänyt täysillä Pohjantähden ihmisten elämää ja ”nyt ne otettiin minulta pois”.

Linnan ajatus oli, että hän pitää Pohjantähden jälkeen muutaman vuoden tauon ja alkaa sitten taas kirjoittaa. Mutta toisin kävi.

Päivä oli tehnyt kierroksensa. Linnan kunto huononi talvella 1965, tuli veritulppa ja mielen valtasi apea ajatus, että hän oli peruuttamattomasti sairas. Uusia romaaneja ei enää syntynyt.

Sen sijaan Linnasta tuli ikään kuin vanhempi valtiomies, kansakoulupohjalta arvostettu tieteen akateemikko, jonka kannanottoja kuunneltiin tarkasti.

Väinö Linna ei omia muistelmiaan koskaan kirjoittanut. Päivä on tehnyt kierroksensa on muistelmien korvike, tärkeä dokumentti. Parempi näin kuin ei ollenkaan.

+10

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu