Vakoilun pauloissa ja jenkkien hampaissa
Vakoilun ehkä etevin suomalainen asiantuntija, Helsingin Sanomien taannoinen ulkomaantoimittaja Jukka Rislakki, 78, joutui 1980-luvulla itsekin vakoiluyrityksen kohteeksi. Asiasta Rislakki kertoo juuri julkaistussa kirjassaan (Tiedustelu ja vakoilu – Opit, operaatiot, agentit, Docendo 2024).
Rislakki oli kirjoittanut kirjan CIA:sta ja paljon lehtijuttuja, mikä ei ilmeisesti miellyttänyt amerikkalaisia. Hän joutui jenkkien hampaisiin.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Rislakki sai tietää, että Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystön raporteissa häntä oli haukuttu mustamaalaajaksi ja sonnantonkijaksi.
Lähetystön edustaja oli yrittänyt houkutella rahaa vastaan musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimoa penkomaan toimituksessa yöllä Rislakin pöytälaatikkoa ja kopioimaan sen sisältöä.
Heikinheimo kieltäytyi ja kertoi asiasta päätoimittajalle, mutta Rislakki sai tietää tapauksesta vasta 2000-luvulla.
Rislakki on koonnut kirjaansa vuosikymmenten tutkimusten tulokset. Menetelmät muuttuvat, kun tekniikka kehittyy, mutta paljon on vielä jäljellä vanhaa: myrkyt, salamurhat, salakuuntelu, varjostus ja sieppaukset kuuluvat yhä agenttien agendalle.
Vakoilun vainoharhaisessa maailmassa luovuus on valttia eikä kekseliäisyys tunne rajoja. Kiinnostavia juttuja kirjassa riittää.
Sain tietää sellaisenkin merkittävän asian, että Vladimir Putin ei matkoillaan istu matkanjärjestäjien wc-pytylle vaan hän käyttää omaa, erityistä wc-istuinta.
Putinin henkilökohtaisen wc-pytyn tarkoitus on tallentaa istunnon tulos turvallisesti niin, etteivät vakoojat pääse tutkimaan hänen terveydentilaansa.
Putinin wc-pytty saattaa naurattaa, mutta varsinaista kakkahuumoria edustivat ne CIA:n älypäät, jotka keksivät käyttää moskovalaisessa puistossa koiran ulostekasaksi naamioitua vastaanotin-lähetintä – aidosti hajustettua tietenkin.
Viattomia eläimiäkin on valjastettu salakuunteluun. CIA lähetti Neuvostoliiton edustustojen alueille pienin kuuntelulaittein varustettuja kissoja, kyyhkysiä ja rottia.
Salakuuntelu on ammattilaisille helppoa. Yhdysvaltalaiset ja britit pystyivät kuuntelemaan jo 1970-luvulla Kekkosen Tamminiemen saunassa käytyjä keskusteluja.
USA:n Moskovan suurlähetystön betoniseinissä taas oli niin paljon mikrofoneja, että piti rakentaa kokonaan uusi lähetystö vuonna 1969. Uudestakin lähetystöstä löytyi kymmeniä mikrofoneja.
Neuvostoliiton partiolaisten lähetystö kävi kerran suurlähettiläs Averel Harrimanin luona Moskovassa. Partiolaiset lahjoittivat lähettiläälle kotkavaakunan, jonka hän sijoitti työhuoneeseensa. Vuosien kuluttua huomattiin, että vaakunan sisällä oli kolikon kokoinen audiolähetin.
Kun Yhdysvaltain Prahan-lähettilään kengät vietiin suutariin, tšekkien tiedustelupalvelu teki niihin uudet kantalaput, joiden sisään oli kätketty mikrofoni.
Vastaavasti kanadalaiset asensivat lähettimen Tšekkoslovakian tiedusteluelimen edustajan kengän korkoon, kun tämä oli pelaamassa tennistä.
Rislakki huomauttaa, että värikkäistä tarinoista huolimatta vakoilijan työ on useimmiten yksinäistä ja tylsää. Hyvä salainen agentti on harmaa tyyppi, joka ei erotu massasta.
Poikkeukset vahvistavat säännön. Kirjassa Bertel Mårtenson (1893-1945) nimetään suomalaiseksi jamesbondiksi, joka rakasti seikkailua, luksusta, uhkapeliä ja naimisissa olevia naisia. Hän viihtyi Monacossa, tunsi Göringin, puhui kuutta kieltä ja työskenteli ”kai usean valtion laskuun”.
Jukka Rislakin kirja on perusteos vakoilusta, mutta se on myös täynnä jännittäviä tarinoita erikoisista persoonista. Asiasta toiseen riennetään tosin niin vauhdikkaasti, ettei mitään syvällisiä henkilökuvia ehditä rakentaa eikä se liene ollut tarkoituskaan.
Mikrofoneja käytettiin varmaan myös vähemmän merkittävään ”vakoiluun”.
Olin itävaltalaisen kollegani kanssa 80-luvun puolivälissä Rostockissa Warnemunden rantahotellissa yöpymässä, kun meillä oli seuraavana aamuna kokous DDR:n valtiollisen rahtiyhtiön Deutransin kanssa. Kilpailutimme silloin Deutransia ja Puolan Pekaes-rahtifirmaa toisiaan vastaan suomalaisten perävaunujen vedossa Itävaltaan ja sieltä takaisin Itämeren rannikolle. Olimme saapuneet sinne Puolasta ja Pekaesin hinnat olivat jo tiedossa.
Keskustelimme huoneessani kollegani kanssa illalla neuvottelustrategiasta ja spekuloimme hintatasosta, joka riittävästi olisi puolalaisten tarjoamaa hintaa alhaisempi.
Seuraavana aamuna Deutransin edustajat lätkäsivät pöytään hinnan, joka oli edellisvuoden hintaa 15% halvempi ja juuri ja juuri puolalaisten edellisenä päivänä tarjoamaa hintaa alempana, josta hinnasta olimme huoneessani keskustelleet.
Ilmoita asiaton viesti
Ette hoksanneet sumuttaa derkkuja puhumalla vielä alemmista hinnoista?
Ilmoita asiaton viesti
Tuo tuli meille mieleen jälkeenpäin myös.
Ilmoita asiaton viesti
Huomioita radiotiedustelusta: Kirjassa ”Terästä ja jäätä” (Koala v. 2017) kerrotaan laajasti saksalaisten sukellusvenesodasta mm PQ17 saattueen tuhoamisessa. Mitään ei mainita siitä, että saksalaiset saivat Suomen radiotiedustelun sieppaamat täydelliset tiedot ennakolta saattueen reitistä ja aikataulusta. Yleensäkään ei mitään mainita radiotiedustelun osuudesta mihinkään taisteluihin.
Kovin on valikoivaa tuo historian dokumentointi.
Ilmoita asiaton viesti
Putinin wc-istuimesta voisi Kaj Stenvall saada aiheen uuteen tauluun Pönttö pöntöllä.
Ilmoita asiaton viesti
Isästäni Viljo Roposesta ei vissiin mainita mitään? Hänen jäämistöstään löytyi kulkulupa, jonka mukaan ”Kersantti Roposella on vapaa pääsy kaikille Suur-Saksan sotavoimien valvomille alueille virkatehtäviään täyttäessään, ja tässä yhteydessä hänelle on annettava kaikkea tarpeellista virka-apua.”
Viimeinen suomalainen Petsamossa, jostakin syystä.
Ilmoita asiaton viesti
Eipä näy Viljo Roposen nimeä kirjan henkilöluettelossa.
Ilmoita asiaton viesti
Hän oli mm. Petsamossa yhdessä Paasilinnojen isän kanssa. Niistä kirjoista löytyy tietoa, joskaan ei sotilasasioista.
Ilmoita asiaton viesti
Vakoilua oli kaikenlaista.
Olin ammoin töissä neuvostoliittolaisomisteisessa firmassa.
Työkaveri oli Suopon luottomies, mutta en tuolloin tiennyt asiasta mitään.
Hän itse kertoi monien vuosien päästä istuneensa autossa Suopon miehen kanssa firmaa vastapäätä työpäivän päättyessä, ja jokaisesta ulostulijasta otettiin kauko-objektiivilla valokuva, ja hän kertoi jokaisen nimen ja toimenkuvan.
Erään kerran toinen työkaveri kutsui terassille kaljalle.
Suopon Lappeenrannan konttorin mies oli tavannut hänet.
Viestitti oudosti, että olen seurannassa.
Ymmärsin yskän, kun oma esimies sattui olemaan USA:sta karkotettu vakoilusta epäiltynä.
Ilmoita asiaton viesti
On sinällänsä hieman huvittavaa muistella 80-luvun Helsingin pieniä kuvataidepiirejä, ja tajuta kuinka eri ”ilmansuuntiin” kallellaan ne kaksi kuvataidekoulua Helsingissä olivatkaan.
Kuinka Kaivopuistosta jaettiin stipendejä, yleensä välikäsien kautta, toiselle, kun taas toinen sai ”ideologista” tukea Tehtaankadulta. Välissä häärivät, mikä milläkin agendalla mm. Goethe Institut ja DDR Kulturzentrum.
Howard Smith sittemmin avoimesti myönsi olleensa CIA:n ”kouluttama”. Ja Särestöniemi kävi täydentämässä opintojaan Repin-instituutissa.
Kyseessä nyt ei varmaan ollut suoranainen vakoilu, mutta kulttuurivaikuttaminen kyllä.
Ilmoita asiaton viesti
Satun nyt tietämään, erinäisistä syistä ( lähinnä sukurasituksen vuoksi ), että Suomessa vielä 80-luvulla kuunneltiin Supon mandaatilla puhelimia. Kas kun vielä olivat lankapuhelimia. Kuuntelu tapahtui Puhelinpiireissä käyttöpäällikön ( yleensä dipl.ins. ) toimesta.
Vaarina taas toimi Lahden lennättimessä, 39-46, sotasensorina, normaalin virkansa ohella, joten mitään mustaa valkoisella ei ole. Kummastakaan asiasta.
Mitä nyt 49 Valpon kuulusteluissa kävi Helsingin reissulla.
En nyt tiedä onko ällä mitään tekemistä itse asian kanssa. Nykyäänhän on vain tuo poliisin tietohallintokeskus. 300-400 (?) työntekijää. Rakennus on tietenkin aidattu. Rakennusaikana valokuvaaminen oli, akkojen mukaan, kielletty
Ilmoita asiaton viesti
Martta Koskinen kansikuvassa palautti mieleeni vakoilutapauksen, joka ei koskaan paljastunut. Mies loikkasi syksyllä 1941 vihollisen puolelle siinä isossa rysäyksessä: puolueohjetta ei ollut, tai niitä oli useampia. Hänellä täytyi olla ohjeistuksensa, sen mukaan hän kehoitti porukkaa ottamaan konepistoolit haltuunsa, ampumaan upseerit ja ylittämään linjat. Tämä, ja se, että hänet valittiin GRU:n tiedustelukoulutukseen viittaa aiemmin tunnistamattomiin henkilökytkentöihin. Puolueen jäsen hän oli: Iljitshov vahvisti asian kirjeessään Dimitroville 29.8.1942. Koulutus järjestettiin Leningradin lähellä Pargolovossa ja se kohdistui puhtaasti sotilaalliseen tiedusteluun, jossa aiemmasta tuntemattomuudesta valitsijat katsoivat olevan etua. Hän kuuluu niihin harvoihin koskaan paljastumattomiin desantteihin, joiden paluuajankohtaa ei tiedetä, eikä myöskään salaista toimintaansa, jota epäilemättä oli. Haastattelin hänen lähipiiriiään 1980-luvulla, mutta kävi ilmeiseksi että he eivät todellakaan tienneet hänen vaiheistaan, hän oli lähtenyt kotoaan, tuosta parin kilometrin päästä, varhain, toiminut rakennuksilla yms. ja vaihdellut kotipaikkaa taajaan, jäljet päättyvät tässä mielessä Helsinkiin.
Koska hän ei koskaan jäänyt Valpon tms. haaviin, näyttää siltä että myöskään mitään löydettäviä asiakirjoja ei ole, ja ne jotka tiesivät hänen lisäkseen NL:sta paluun (1942?) jälkeisistä vaiheista eivät koskaan ”avautuneet”, aivan kuten hän ei itsekään.
Kivistelee, kun alkaa varmistua lopullisesti, että salaisuus pysyy ikuisesti, – kun tuo itäpuolikin on pimeänä.
Ilmoita asiaton viesti