Vakoilun pauloissa ja jenkkien hampaissa

Vakoilun ehkä etevin suomalainen asiantuntija, Helsingin Sanomien taannoinen ulkomaantoimittaja Jukka Rislakki, 78, joutui 1980-luvulla itsekin vakoiluyrityksen kohteeksi. Asiasta Rislakki kertoo juuri julkaistussa kirjassaan (Tiedustelu ja vakoilu – Opit, operaatiot, agentit, Docendo 2024).

Rislakki oli kirjoittanut kirjan CIA:sta ja paljon lehtijuttuja, mikä ei ilmeisesti miellyttänyt amerikkalaisia. Hän joutui jenkkien hampaisiin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Rislakki sai tietää, että Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystön raporteissa häntä oli haukuttu mustamaalaajaksi ja sonnantonkijaksi.

Lähetystön edustaja oli yrittänyt houkutella rahaa vastaan musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimoa penkomaan toimituksessa yöllä Rislakin pöytälaatikkoa ja kopioimaan sen sisältöä.

Heikinheimo kieltäytyi ja kertoi asiasta päätoimittajalle, mutta Rislakki sai tietää tapauksesta vasta 2000-luvulla.

Rislakki on koonnut kirjaansa vuosikymmenten tutkimusten tulokset. Menetelmät muuttuvat, kun tekniikka kehittyy, mutta paljon on vielä jäljellä vanhaa: myrkyt, salamurhat, salakuuntelu, varjostus ja sieppaukset kuuluvat yhä agenttien agendalle.

Vakoilun vainoharhaisessa maailmassa luovuus on valttia eikä kekseliäisyys tunne rajoja. Kiinnostavia juttuja kirjassa riittää.

Sain tietää sellaisenkin merkittävän asian, että Vladimir Putin ei matkoillaan istu matkanjärjestäjien wc-pytylle vaan hän käyttää omaa, erityistä wc-istuinta.

Putinin henkilökohtaisen wc-pytyn tarkoitus on tallentaa istunnon tulos turvallisesti niin, etteivät vakoojat pääse tutkimaan hänen terveydentilaansa.

Putinin wc-pytty saattaa naurattaa, mutta varsinaista kakkahuumoria edustivat ne CIA:n älypäät, jotka keksivät käyttää moskovalaisessa puistossa koiran ulostekasaksi naamioitua vastaanotin-lähetintä – aidosti hajustettua tietenkin.

Viattomia eläimiäkin on valjastettu salakuunteluun. CIA lähetti Neuvostoliiton edustustojen alueille pienin kuuntelulaittein varustettuja kissoja, kyyhkysiä ja rottia.

Salakuuntelu on ammattilaisille helppoa. Yhdysvaltalaiset ja britit pystyivät kuuntelemaan jo 1970-luvulla Kekkosen Tamminiemen saunassa käytyjä keskusteluja.

USA:n Moskovan suurlähetystön betoniseinissä taas oli niin paljon mikrofoneja, että piti rakentaa kokonaan uusi lähetystö vuonna 1969. Uudestakin lähetystöstä löytyi kymmeniä mikrofoneja.

Neuvostoliiton partiolaisten lähetystö kävi kerran suurlähettiläs Averel Harrimanin luona Moskovassa. Partiolaiset lahjoittivat lähettiläälle kotkavaakunan, jonka hän sijoitti työhuoneeseensa. Vuosien kuluttua huomattiin, että vaakunan sisällä oli kolikon kokoinen audiolähetin.

Kun Yhdysvaltain Prahan-lähettilään kengät vietiin suutariin, tšekkien tiedustelupalvelu teki niihin uudet kantalaput, joiden sisään oli kätketty mikrofoni.

Vastaavasti kanadalaiset asensivat lähettimen Tšekkoslovakian tiedusteluelimen edustajan kengän korkoon, kun tämä oli pelaamassa tennistä.

Rislakki huomauttaa, että värikkäistä tarinoista huolimatta vakoilijan työ on useimmiten yksinäistä ja tylsää. Hyvä salainen agentti on harmaa tyyppi, joka ei erotu massasta.

Poikkeukset vahvistavat säännön. Kirjassa Bertel Mårtenson (1893-1945) nimetään suomalaiseksi jamesbondiksi, joka rakasti seikkailua, luksusta, uhkapeliä ja naimisissa olevia naisia. Hän viihtyi Monacossa, tunsi Göringin, puhui kuutta kieltä ja työskenteli ”kai usean valtion laskuun”.

Jukka Rislakin kirja on perusteos vakoilusta, mutta se on myös täynnä jännittäviä tarinoita erikoisista persoonista. Asiasta toiseen riennetään tosin niin vauhdikkaasti, ettei mitään syvällisiä henkilökuvia ehditä rakentaa eikä se liene ollut tarkoituskaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu