Vallanjanoinen Urho ja hänen paras ystävänsä

Reidar Palmgren avaa kirjasyksyn komeasti romaanillaan, joka käsittelee miesten välistä ystävyyttä ja heidän naisiaan, petoksia ja valtaa, joka turmelee hyvänkin miehen (Veli jota minulla ei ollut, Otava 2024).

Kirjan päähenkilön Axel Kannaston paras ystävä on Urho Kekkonen, veli, jota Axelilla ei ollut. Miehet tapaavat ensi kerran nuorukaisina junassa matkalla vapaussodan melskeisiin 1918.

Axel opiskelee jo lakia yliopistossa, Urho suunnittelee samaa sen jälkeen kun on päässyt ylioppilaaksi. Miesten elämää seurataan vapaussodan ajoista siihen saakka, kunnes Kekkosesta tulee tasavallan presidentti 1956.

Axel ja Urho potkivat toisiaan eteenpäin välillä kehuen, joskus riidellen: ”Olimme kaksi nyrkkeilijää kehässä, mutta kuitenkin enemmän toistemme puolella kuin toisiamme vastaan.”

Palmgren kuvaa taitavasti, miten Urho nousee askel askeleelta vallan portaita samaan aikaan kun Axelin ura virkamiehenä polkee paikallaan. Teema oikeasta ja väärästä toistuu kansalaissodan päivistä lähtien.

Axel jakoi tuomioita punaisille ja Urho johti teloitusryhmää. Axel filosofoi: ”Se oli murhaamista mutta oikeutettua, väärin mutta välttämätöntä ja siksi lopulta oikein.”

Urho pelaa ystävänsä selän takana kovaa peliä niin naissuhteissa kuin vanhojen jälkien peittelyssä. Kun se paljastuu, Axel ajattelee, ettei Urho ansaitse enää hänen suojeluaan.

Axel liittyy salaliittolaisten ryhmään, joka aikoo pysäyttää Kekkosen kuningastien presidentinvaalien aattona 1955. Jo Etsivässä keskuspoliisissa 1920-luvulla Axelia oli varoitettu Urhosta. Silloinen EK:n päällikkö vertasi Kekkosta kiimaiseen kolliin, joka valtaa saadessaan sairastuisi siihen ja juopuisi siitä.

Tärkein syy Alexille ryhtyä salaliittolaiseksi oli saada Urho tuntemaan, mitä ystävän pettäminen merkitsee. Hän halusi pelastaa isänmaan Kekkoselta: ”Urhon vallanjanoa ei sammuttaisi mikään, eikä häntä siksi pysäyttäisi mikään. Paitsi me.”

Salaliitto Urhoa vastaan tietysti epäonnistuu, Axelin rooli paljastuu, mutta jälleen kerran Urho pelastaa ystävänsä.

Romaanin komeassa loppuluvussa Axel ja Urho tapaavat presidentinlinnassa. Juuri presidentiksi valittu Kekkonen opettaa kyynisen valtapolitiikan alkeita Axelille. Oikean ja väärän teema toistuu jälleen.

”Sinä olet aina oikeassa, silloinkin kun olet väärässä. Muistatko? Tajuatko sinä? Se sinun ongelmasi on. Et tajua olevasi väärässä, koska olet oikeassa. Mutta maailma ei piittaa siitä, oletko oikeassa vai et. Se piittaa vain siitä, kuka voittaa.”

Urhon mielestä Axel on Herra Kuuliaisuus eikä tämä koskaan pystynyt olemaan sellainen kelmi, joka tarvitaan, kun vastassa ovat maailman vahvimmat paholaiset:

”Sinä pelaat puhtaasti. Et huijaa. Sinulla on sellainen vahvuus, mutta se on heikkous. Sinä olet fariseus. Sinun jäljiltäsi Jeesus olisi jäänyt tavalliseksi puusepäksi. Mitätön matkasaarnaaja, roikkumassa ristillä loputtomassa filosofien rivissä, yksi monista, joita kukaan ei muista.”

Palmgren on kirjoittanut väkevän romaanin. Se on kirja paitsi miesten ystävyydestä, myös oivallinen pienoiskuva itsenäisen Suomen ensimmäisistä vuosikymmenistä.

Joku voi vierastaa sitä, että toinen päähenkilöistä, Axel, on fiktiivinen henkilö, toinen taas, Urho, on ollut todellinen henkilö. Tässä tapauksessa ratkaisu toimii.

Palmgrenin teokseen sopii hyvin tuttu määritelmä: romaani on sika, joka ahmii kaiken. On suuria tunteita, ystäviä ja vihollisia, rakkautta ja petoksia, politiikkaa, juonittelua ja jännitystä. Siinä on myös veijariromaanin piirteitä.

Juhlallisesti sanottuna Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut vahvistaa uskoa romaanin voimaan ja tulevaisuuteen.