Vallasta luopumisen sietämätön tuska

Vallasta on vaikea luopua. Se tulee mieleen, kun katselee vanhenevan Joe Bidenin haparoivia esiintymisiä ja epätoivoista halua jatkaa Yhdysvaltain presidenttinä.

Biden ei suinkaan ole ainoa vallanpitäjä, jonka on ollut vaikea irrottaa otettaan vallan kahvasta. Esimerkkejä on paljon niin meiltä kuin muualta.

Aihepiiristä professori Martti Turtola julkaisi muutama vuosi sitten kirjan, jonka kansikuvassa talutetaan haurasta Urho Kekkosta lentokoneesta (Luopumisen tuska – Suomen presidentit ja vallasta luopumisen vaikeus, Tammi 2018).

Kekkonen on tietysti suomalaiselle ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki siitä, miten vaikea vallanpitäjän on vetäytyä sivuun. Valta viettelee, valta houkuttelee: valta on ihana asia, Turtola tietää.

Joe Bidenin haparointia seuratessa ei voi olla vertaamatta häntä Kekkoseen. UKK:n kohtalon tiedämme, mutta miten päättyy Bidenin saaga, on vielä hämärän peitossa.

Kekkonen tiedosti voimainsa päivinä ongelman, joka liittyi pitkiin valtakausiin. Hän kirjoitti mustakantiseen vihkoonsa ilmeisesti jo 1960-luvulla kolme mietelmää luopumisen tuskasta. Ne sisältyvät hänen vuonna 1979 julkaistuun Sivalluksia -kokoelmaansa.

Kekkosen lainaama Cicero kehotti: Lepoon arvokkaasti ja Talleyrand muistutti, että vaikeimpia asioita poliitikolle on valita oikea syrjäänvetäytymisen hetki. Pisin, vanhin ja viisain lainaus on kiinalaiselta Lao-tselta jo 604 eKr.

Kun jätät paikkasi, muista tehdä se aikaisin. Älä antaudu ahneuden äläkä ylpeyden houkutuksille jatkaa työtäsi, kun et enää ole sovelias siihen, vaan vetäydy syrjään silloin kun sinulla vielä on voimia tallella. Kun ansiokas palvelus on tuonut mukanaan kunniaa ja mainetta, on aika noudattaa taivaallista sääntöä ja vetäytyä huomaamattomuuteen. Se joka ei väisty ajoissa ei ainoastaan menetä mainettaan vaan myös rikkoo velvollisuutensa, koska hän ei enää kykene täyttämään sitä.

Luettuaan yllä olevan pisteliäs kynäniekka, professori Matti Kuusi piruili, että Lao-tsen tuikea epistola jäi karsimatta iäkkään presidentin huoneentaulusta syksyllä 1979 työtapaturman vuoksi, koska sokeutuva UKK ei enää itse pystynyt lukemaan omia käsialojaan.

Sivalluksia -kokoelman toimittaja Maarit Tyrkkö tietänee, mikä on totuus.

Turtola kirjoittaa, että Kekkonen ei ollut suinkaan ainoa Suomen presidenteistä, joka poti luopumisen tuskaa. Relander olisi halunnut jatkaa vaikeuksistaan huolimatta, samoin Svinhufvud. Risto Rytikin horjui sodan aikana kahden vaiheilla.

Oma lukunsa ovat Mannerheim ja Paasikivi. Paasikivellä oli ensin kova työ saada jatkuvasti sairasteleva Mannerheim esittämään eronpyyntönsä, mutta niin vain Paasikivi itse houkuteltiin vielä kuolinvuonnaan 1956 mustaksi hevoseksi Kekkosta kaatamaan.

Tasavallan ensimmäinen presidentti Ståhlberg oli toista maata. Kun häntä uudelleen ehdolle maanitellut lähetystö vakuutti, että Ståhlberg valittaisiin varmasti toisen kerran, tämä kuulemma tokaisi:

”Minä en ole niin kuin diiva, joka vielä laulaa yhden laulun, kun kovasti taputetaan.”

Ståhlbergin jälkeen Koivisto oli Turtolan mukaan ensimmäinen Suomen presidentti, joka ei tuntenut luopumisen tuskaa eikä haikaillut jatkoaikojen perään. Myöhemmin Ståhlberg Koivistosta poiketen esiintyi ehdokkaana useissa presidentinvaaleissa.

Aiheeseen sopivan loppukaneetin poimin Matti Kuusen pakinakokoelmasta Möykkyjä ja neulasia (Art House 1989):

”Liian moni pikku brežnev ja reagan jää roikkumaan satulaan, vaikkei enää tiedä, minne ratsu häntä kuljettaa.”

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu