Valopilkku syksyn pimeydessä

Luin J. P. Laitisen ohuen romaanin (Lume, Teos 2019) melkein yhdeltä istumalta. Se vangitsi oudolla tenhollaan ja piti hyvin otteessaan alusta loppuun.

Harvoin kirjalliset esikuvat paljastuvat yhtä selvästi kuin Laitisen esikoisromaanista. Laitinen on selvästi saanut vaikutteita Thomas Bernhardin (1931-1989) kulttikirjoista.

Itävaltalainen kirjoitti vihaisia kirjojaan kuin viimeistä päivää. Lauseet ovat yhtä pötköä ja pitkiä kuin nälkävuosi, hän toistaa toistamistaan samoja asioita ja kas kummaa: lopulta teksti soi kuin musiikki lukijan päässä.

Jotta tiedämme, mistä puhutaan, lainataan ensin pätkä Bernhardin pienoisromaanista Kävely. Kertoja on kävelyllä Oehlerin kanssa:

”Kun minä ennen Karrerin hulluksituloa kävelin Oehlerin kanssa vain keskiviikkoisin, kävelen nyt, Karrerin tultua hulluksi, Oehlerin kanssa myös maanantaisin. Koska Karrer käveli kanssani maanantaisin, Oehler sanoo, nyt, kun Karrer ei enää kävele kanssani maanantaisin, te kävelette kanssani myös maanantaisin, nyt, kun Karrer on tullut hulluksi ja kiidätetty Steinhofiin. Ja sanoin Oehlerille hetkeäkään epäröimättä, hyvä, nyt kun Karrer on tullut hulluksi ja viety Steinhofiin, kävelkäämme myös maanantaisin…”

Ja heti perään lainaus J. P. Laitisen uudesta romaanista:

”Kahvion pöydällä on murusia. Leivänmurusia. Joku on murustellut leipää pöydälle. Olisi pyyhittävä muruset pöydiltä. Pöydät olisi pyyhittävä murusista. Sen pitäisi olla jonkun vastuulla. Muruset on pyyhittävä pöydiltä, se on sanottava, että pöydät on pyyhittävä murusista. On pyyhittävä pöydät murusista, vai onko se liikaa pyydetty, että muruset pyyhitään pöydiltä, että pöydät pyyhitään leivänmurusista, onko se muka liikaa pyydetty, että pyyhitään pöydät, että pyyhitään leivänmuruset, että…”

Sama tyyli, eri sisältö. Teksti kuulostaa tietenkin järjettömältä kokonaisuudesta erotettuna irrallisena lainauksena. Kun rytmiin pääsee mukaan, siihen tottuu eikä Laitinen Bernhardia niin paljon matki, että se minua häiritsisi. On liikaa vaadittu, että kirjailija keksisi kaiken itse.

Lume on kertomus filosofi Henry Qualiasta, joka kehittelee fiktiivisen ihmisen teoriaansa ja uskoo olevansa suuren läpimurron kynnyksellä. Aamuinen puhelinsoitto sairaalasta muuttaa kaiken.

Henry lähtee levottomalle vaellukselle vuosikymmenen takaisen rakkaansa, Lauran, luo. Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Filosofin teoria joutuu koetukselle. Sairaalassa ollaan filosofisten peruskysymysten äärellä.

Laitisen tekstistä voi korkealentoisten filosofeerausten lisäksi poimia paljon myös kansantajuisia viisauksia, jotka ovat kuin aforismeja. Muutama esimerkki ihmisen osasta:

”Elämä on ohimenevä poikkeama syntymän ja kuoleman välissä.”

”Ihminen on venyttänyt elinkaartaan keinotekoisesti saadakseen rappeutua ja sairastaa pidempään.”

”Ihmiset ovat kiinnostuneita vain itsestään. Muista he ovat kiinnostuneita vain kohteliaisuudesta, tai silloin kun näkevät tilaisuuden kääntää huomio takaisin itseensä.”

Laitisen romaanista olen kuullut jo monenlaisia tulkintoja. Yhden mielestä kirjailija pitää lukijoita pilkkanaan, toisen mielestä Lume on näsäviisasta viisastelua ja kolmas on sitä mieltä, että se on virkistävän nerokasta kirjallista leikittelyä vakavin maustein. Kallistun jälkimmäiselle kannalle.

Oli miten oli, suuresta massasta Lume erottuu edukseen. Se on harvinainen kirjallinen valopilkku syksyn pimeyden keskellä. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esiraati noteerasi Lumeen niin, että asetti sen ehdolle palkinnon saajaksi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu