Viiden minuutin Mäkelä satiirin jäljillä

Ei ole kovin suuri yllätys, että tämän vuoden ensimmäisiä julkaistuja kirjoja on akateemikko Hannu Mäkelän teos (Viiden minuutin juttuja, Aviador 2022). Tuottelias Mäkelä halusi pitkien tarinoiden jälkeen kirjoittaa lyhyesti.

Mukaan mahtuu tarinoita sieltä sun täältä. Aiheensa Mäkelä sieppaa vaivattoman tuntuisesti kokemistaan ja näkemistään asioista.

On ujoa teinirakkautta, pettymyksiä ja ilon aiheita, lapsuus- ja nuoruusmuistoja, luontokuvauksia ja tuokiokuvia ihmisten arjesta. Meno on välillä eläimellistä: lepakkoa jahdataan makuuhuoneesta ja samaistutaan vanhan koiran kesään.

Päällimmäiseksi nousevat jutut nykypäivän Suomesta. Yleensä Mäkelä tarkkailee maailmanmenoa hyväntahtoisen lempeästi. Kokoelman 26:sta jutusta yksi erottuu muista ärhäkkyydellään.

Juttu on nimetty kunnianosoitukseksi Veikko Huoviselle ja siinä etsitään satiiria. Mäkelä on väsännyt juttunsa kuvitellun tuttavansa Einarin sotkuisen tekstin pohjalta. Kun Einari ei löytänyt mistään kunnon satiiria, hän päätti yrittää itse.

Satiirin kohteena on kolmen ministerin naisnyrkki: yliministeri Manna Sarin, toisena Kirstu Kuru, toveritar Mannan ikiomasta Kansojenpuolueesta; ”aatteesta siinnyt tomera tantta” ja kolmas Luontopuolueen Martta Ohivalo, ”samalla tavalla hiustensa järjestykseen ja hurskasteluun keskittyvä kuin Mannakin”.

Manna Sarinista Mäkelä (Einari) luo kuvan itseensä ja ulkonäköönsä keskittyvänä naisena, jonka puheet vaikuttavat ”toisten kirjoittamalta, ulkoa opitulta, huonosti sisäistetyltä, ylimieliseltäkin”.

Kirstu Kurulla taas oli taipumus puhua sitä mitä sylki suuhun kulloinkin toi. Hän läksytti kansaa kuin Tyttönorssin opettaja: hätikkö ja hössö, surkimus ja nössö, Einari runoili Mäkelän avustuksella.

Tehonyrkin kolmas Martta Ohivalo kuuluu Luontopuolueen superpestyihin vihanneksiin ja kiertokasveihin: ”Ja ah, aina mitä tyytyväisin itseensä. Mitä me (lue: minä) emme (lue: en) tiedä, sitä ei tiedä kukaan, kertoivat hänenkin ilmeensä ja eleensä.”

Kun Mäkelän (Einari) satiiri on päässyt hyvään vauhtiin, teksti loppuu lyhyeen kuin kanan lento. Satiirikon polku päättyy umpikujaan.

Kirjoittaja oivaltaa, ettei juttu toimi – totisuus vie voiton huovismaisesta huumorista ja katumuskin iskee. Tuliko sanottua liian pahasti? Tuulisella paikalla istuvaa Manna Sarinia kohtaan alkaa tulla sääli: ”Käyköön armo oikeudesta.”

Satiirin yrityksellään Mäkelä panee itsensä alttiiksi helpolle kritiikille. Ei ole vaikea leimata akateemikon yllättävää purkausta setämiehen sovinismiksi.

Mäkelällä on kuitenkin pointti, kun hän kirjoittaa, että oikeista satiirikoista on huutava pula: ”Heitä, joita on vähän, on yhä vähemmän.”

Siksi Mäkelän Einarikin miettii, mitä sanottavaa Veikko Huovinen olisi keksinyt nykyisistä ministereistä, mitä Erno Paasilinna lohkaissut satiireissaan tai Samuli Paronen aforismeissaan.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu