Viimeisen patruunan poika isänsä varjossa

Historioitsija Teemu Keskisarja tuskaili pitkään, miten kirjoittaa elämäkerta miehestä, jolle ei koskaan tapahtunut mitään. Vuorineuvos Gustaf Fredrik Serlachius (1935-2009) oli niukkojen anekdoottien mies.

Kun työ eteni, Keskisarja kiinnostui päähenkilöstään entistä enemmän, vaikka aihe ”tuntui pakoilevalta ja lipevältä, johon historiantutkimuksen tavalliset työkalut eivät pystyneet”.

Alun vaikeuksista huolimatta syntyi paitsi kelpo henkilökuva myös tarina Mäntästä ja mänttäläisistä (Kustu – Vuorineuvos Gustaf Serlachius ja Mäntän kadonnut aika, Siltala 2021).

Kustu on neliosaisen Serlachius-sarjan viimeinen osa. Keskisarja kirjoitti ensimmäisen osan toistakymmentä vuotta sitten G.A. Serlachiuksesta – värikkäästä ”rohdoskellarin Napoleonista, Mäntän kirotusta luojasta, Nemesiksestä ja paperiperkeleestä”. Se palkittiin Vuoden historiateoksena. Keskimmäiset osat kirjoitti Oula Silvennoinen.

Serlachiusten tarina on kuin suoraan Thomas Mannin Buddenbrookeista: ensimmäinen sukupolvi perustaa, toinen kartuttaa, kolmas säilyttää ja neljäs hävittää.

Kustun kohtaloksi koitui jäädä historiaan viimeisen patruunan poikana. Hänen isänsä R. Erik oli mänttäläisten mielestä Mäntän viimeinen patruuna, jonka varjoon Kustu väistämättä jäi.

Metsäteollisuus koki murroksen, josta Serlachiukset eivät selvinneet. Eikä selvinnyt moni muukaan sukuyhtiö. Ne hävisivät metsäteollisuudesta lähes sukupuuttoon.

Viimeisen patruunan pojan pääroolista päästyään Kustu muuttui Keskisarjan mukaan ihan silmissä. Kun paineet helpottivat, hänestä tuli entistä ihmisläheisempi ja rauhallisempi.

Alun perin Kustu Serlachius oli harvinaisen hyvin valmistautunut tehtäviinsä metsäyhtiön johdossa. Keskisarja luettelee: syntyperä, opinnot, käytännön harjoitus, näköala lähelle ja kauas, esimerkit ja opettajat, juurevuus, lännen ja idän tuntemus… ”Onkohan melkein ikinä nuori suomalainen liikemies ollut näin valmis tehtäväänsä?”

Ja kuitenkin Kustu oli kummajainen kovassa bisnes-maailmassa. Vuorineuvos Tauno Matomäen sanoin: ”Mitä helvettiä, normaali ihminen meidän konnien seassa!”

Kustu oli ”ujo piimä”, kuten häntä Mäntässä selän takana kutsuttiin: melko etäinen ja harvoin nähty, mutta lämmin ja vaatimaton. Yli 190-senttinen vuorineuvos näytti joidenkin mielestä pieneltä kynänpyörittäjältä.

Gustaf Serlachiuksen kuoleman jälkeen arvioitiin, että viimeisen patruunan poika jäi kuin sivuhenkilöksi omassa maailmassaan. Siinä roolissa hän kuitenkin lopulta pärjäsi.

Kustu ei jatkanut Yhtiötä eikä sukuaan biologisesti, mutta ”varjeli kuolemattomuutta omalla tavallaan”.

Viimeisinä elinvuosinaan Serlachius pani tarmonsa taidesäätiöön, jolle testamenttasi yli kymmenen miljoonan euron osakkeet. Mäntästä alkoi kasvaa taidekaupunki. Kulttuuribuumi lievensi henkistä alamäkeä.

Serlachiusten dynastia on yhä läsnä Mäntässä, vaikka talouden uusi aika kohteli kovin kourin niin firmaa, sukua kuin mänttäläisiä. Mesenaattien kulttuuriperintö säilyi ja elää edelleen.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu