Viimeisen patruunan poika isänsä varjossa
Historioitsija Teemu Keskisarja tuskaili pitkään, miten kirjoittaa elämäkerta miehestä, jolle ei koskaan tapahtunut mitään. Vuorineuvos Gustaf Fredrik Serlachius (1935-2009) oli niukkojen anekdoottien mies.
Kun työ eteni, Keskisarja kiinnostui päähenkilöstään entistä enemmän, vaikka aihe ”tuntui pakoilevalta ja lipevältä, johon historiantutkimuksen tavalliset työkalut eivät pystyneet”.
Alun vaikeuksista huolimatta syntyi paitsi kelpo henkilökuva myös tarina Mäntästä ja mänttäläisistä (Kustu – Vuorineuvos Gustaf Serlachius ja Mäntän kadonnut aika, Siltala 2021).
Kustu on neliosaisen Serlachius-sarjan viimeinen osa. Keskisarja kirjoitti ensimmäisen osan toistakymmentä vuotta sitten G.A. Serlachiuksesta – värikkäästä ”rohdoskellarin Napoleonista, Mäntän kirotusta luojasta, Nemesiksestä ja paperiperkeleestä”. Se palkittiin Vuoden historiateoksena. Keskimmäiset osat kirjoitti Oula Silvennoinen.
Serlachiusten tarina on kuin suoraan Thomas Mannin Buddenbrookeista: ensimmäinen sukupolvi perustaa, toinen kartuttaa, kolmas säilyttää ja neljäs hävittää.
Kustun kohtaloksi koitui jäädä historiaan viimeisen patruunan poikana. Hänen isänsä R. Erik oli mänttäläisten mielestä Mäntän viimeinen patruuna, jonka varjoon Kustu väistämättä jäi.
Metsäteollisuus koki murroksen, josta Serlachiukset eivät selvinneet. Eikä selvinnyt moni muukaan sukuyhtiö. Ne hävisivät metsäteollisuudesta lähes sukupuuttoon.
Viimeisen patruunan pojan pääroolista päästyään Kustu muuttui Keskisarjan mukaan ihan silmissä. Kun paineet helpottivat, hänestä tuli entistä ihmisläheisempi ja rauhallisempi.
Alun perin Kustu Serlachius oli harvinaisen hyvin valmistautunut tehtäviinsä metsäyhtiön johdossa. Keskisarja luettelee: syntyperä, opinnot, käytännön harjoitus, näköala lähelle ja kauas, esimerkit ja opettajat, juurevuus, lännen ja idän tuntemus… ”Onkohan melkein ikinä nuori suomalainen liikemies ollut näin valmis tehtäväänsä?”
Ja kuitenkin Kustu oli kummajainen kovassa bisnes-maailmassa. Vuorineuvos Tauno Matomäen sanoin: ”Mitä helvettiä, normaali ihminen meidän konnien seassa!”
Kustu oli ”ujo piimä”, kuten häntä Mäntässä selän takana kutsuttiin: melko etäinen ja harvoin nähty, mutta lämmin ja vaatimaton. Yli 190-senttinen vuorineuvos näytti joidenkin mielestä pieneltä kynänpyörittäjältä.
Gustaf Serlachiuksen kuoleman jälkeen arvioitiin, että viimeisen patruunan poika jäi kuin sivuhenkilöksi omassa maailmassaan. Siinä roolissa hän kuitenkin lopulta pärjäsi.
Kustu ei jatkanut Yhtiötä eikä sukuaan biologisesti, mutta ”varjeli kuolemattomuutta omalla tavallaan”.
Viimeisinä elinvuosinaan Serlachius pani tarmonsa taidesäätiöön, jolle testamenttasi yli kymmenen miljoonan euron osakkeet. Mäntästä alkoi kasvaa taidekaupunki. Kulttuuribuumi lievensi henkistä alamäkeä.
Serlachiusten dynastia on yhä läsnä Mäntässä, vaikka talouden uusi aika kohteli kovin kourin niin firmaa, sukua kuin mänttäläisiä. Mesenaattien kulttuuriperintö säilyi ja elää edelleen.
Mänttä ei sijaitse pääreittien varrella, mutta Serlachius-bussi liikennöi sinne päivittäin Tampereelta. Minulta on tuoreehkot terveiset Kimmo Hoikkalan blogissa:
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/kimmohoikkala/jarkevin-rahamies-saastaa-eika-torsaa/
Ilmoita asiaton viesti
Vietimme joulunpyhät Mäntässä puolisoni kotinurkissa ja sain kirjan tietty joululahjaksi jatkumona edeltäjien elämäntarinoihin.
Suosittelen lukemistoksi niitä kaikkia.
Keskisarjan teksti on miellyttävää luettavaa kaikin tavoin.
Ilmoita asiaton viesti
”Viimeisen patruunan” titteli on ilmeisen häilyvä käsite.
Huomasin, että mainiossa Antti Aarnio-Wihurin Itse asiassa kuultuna Juho-Pekka Rantala päätti haastattelun kiittämällä ”Suomen viimeistä patruunaa”.
BTW – Rantala onnistuu yleensä joko hyvin tai erinomaisesti (jälkimmäisestä esim. Eeva-Riitta Siitosen ja Aarnio-Wihurin haastattelut). Poikkeuksiakin on; Hectorin haastattelu oli osin piinallista katsottavaa.
Ilmoita asiaton viesti
Juu, viimeisiksi patruunoiksi on tituleerattu useita. Huomasin myös Rantalan Antti Aarno-Wihurin haastattelun. Ja onhan näitä ollut Juuso Waldenia ja muita sekä paikalliset patruunat päälle. Tässä Serlachiuksen tapauksessa puhutaan tietenkin Mäntän viimeisestä patruunasta.
Ilmoita asiaton viesti
Rantala on todella hyvä haastattelija ja valitsee nähtävästi myöskin parhaat haastateltavat. Itse vai joku muuko valitsee?
Katsoin Eeva-Riitta Siitosen haastattelua ihastuneena hänen koko persoonaansa. Ja yllätyinkin hänen vaatimattomaan ja jopa nöyrään tyyliinsä. Kunnioitukseni ansiokkaalle naiselle, joka ei ole tuonut itseään pöyhistellen esille, vaikka olisi ollut aihettakin.
Samoin Aarnio-Wihurin haastattelu antoi hänestä ihan eri kuvan, kuin mitä olisi ennakkoon ajatellut. Sympaattinen ja vieläkin harvinaisen työteliäs rikas mies.
Keskisarja kirjoja ei voi jättää lukematta ja nähtävästi Kustun elämäkerta on myöskin edelleen hankittava. 👍
Kiitos Mellerille, kun pitää minutkin enemmän ajantasalla. 🌹
Ilmoita asiaton viesti
Kuuntelisin myöskin mielelläni Tauno Matomäen haastattelun Rantamäen tekemänä.
Muinoin Matomäen elämäkerta oli värikäs ja kiinnostava, mutta vieläkin kuulisi mielellään hänen eläkepäivistään ja bibliofiilisistä keräilyistään.
Ilmoita asiaton viesti
Juu, Matomäki on eräs 1900-luvun jälkipuoliskon mielenkiintoisimpia hahmoja, samaa sarjaa kuin esim. ”Iso Masa” Martin Saarikangas.
Vanhempi insinööri-veljeni toimi Matomäen alaisuudessä 80-luvulla.
Ilmoita asiaton viesti