Viron metsäfilosofi Konsta Pylkkäsen jäljillä

Kun virolainen tohtorismies yhdistää tieteen ja luovan mielikuvituksen eli taiteen, syntyy omaperäisiä visioita. Semiootikko ja biologi Valdur Mikita on kuin korpifilosofi Konsta Pylkkäsen oppinut veli. Kieli poskessa mennään, mutta tosissaan.

Lingvistinen metsä (Sammakko) on Mikitan äskettäin suomeksi julkaistu teos. Jotta saadaan käsitys kirjailijan tyylistä, otetaan alkuun perusasia eli ihmisen määritelmä Mikitan mukaan:

”Ihminen on satumainen olento, joka on luotu tähtipölystä, auringosta, ilmasta, valtamerivedestä, kivistä, mikrobeista, sienistä, ruohonkorsista, hiiristä, jumalansanasta, Lermontovin kuolemattomista säkeistä, kvanttimekaniikasta, rakkaudesta, syöpäläisistä, paistetuista perunoista, kaloista, äidinkielestä, surusta, intohimosta, unista, kauneudentajusta, kostonhimosta, harhanäyistä, aritmetiikasta, huumorista, hermosoluista ja kyltymättömästä irrationaalisten asioiden kaipuusta.”

Mikitan kirjan avainsana on metsä. Häntä voikin hyvällä syyllä kutsua metsäfilosofiksi. Ajatukset tulevat metsästä, metsässä käyminen on maaginen kulttuuriteko ja metsä on ainoa todellinen Viron kansallismuseo, pyhä kirja, joka sisältää kaiken.

Metsät olisi Mikitan mielestä pyhitettävä ajattelijoille ja ihmisen olisi hinnalla millä hyvänsä säilytettävä villi ajattelutapansa. Ainakin kirjailija itse noudattaa omia ohjeitaan.

Mikita sanoo etsivänsä aina pienestä suurta. Siksi hän on kirjoittanut tosissaan esimerkiksi sienestämisestä, hillon keittämisestä, puiden pilkkomisesta ja kotirappusilla istumisesta.

Hän puhuu paitsi metsien myös periferian, syrjäseutujen puolesta. Virolle hän rakentaa fantastista menneisyyttä ja hyvää tulevaisuutta.

Ja vaikka Valdur Mikita kirjoittaa pääasiassa Virosta, hän kirjoittaa myös meistä suomalaisista. Viron tilalle voisi usein panna Suomen.

Lievää kotiinpäin vetoa on havaittavissa, kun Mikita hurjastelee, että Viro on antanut maailmalle ajattelun, intohimon ja maanpäällisen elämän. Kuitenkin virolaiset itse ovat kuulemma yhä siinä uskossa, että heidän suurimmat keksintönsä ovat verimakkara, patalakki ja talkkuna.

Viron selviämiseen Mikita uskoo kuin vuoreen, vaikka muu maailma kaatuisi ympäriltä: ”Jos olemme riittävän hulluja, jäämme henkiin, mutta jos meistä tulee tuiki tavallisia eurooppalaisia, ei ole enää mieltä puhua virolaisesta kulttuurista.”

Kansainvälistymisen suurinta riesaa, massaturismia, vastaan Mikitalla on pätevä vastamyrkky. Se on virolainen keittiö, jonka salaisia aseita ovat verimakkara, piimä ja hapankerma.

Virolainen vieraanvaraisuus aiheuttaa filosofimme mukaan joka vuosi lukemattoman määrän hapankermatraumoja: ”Gala dinnerin päätteksi sivistyneidenkin ihmisten vatsat alkavat korista ja tuottaa pieruja, ja he poistuvat paikalta palaamatta enää koskaan.”

Lingvistinen metsä on kiehtova kirja. Se on kuin tietokirjan ja romaanin yhdistelmä, ylhäisen ja alhaisen sekoitus, jonka teksti menee välillä reippaasti yli hilseen. Silti lukemista ei malta jättää kesken.

Mikita on villi ja omaperäinen ajattelija, jonka ajatus lentää vapaana kuin hiirihaukka, kuten korpifilosofi Konsta Pylkkänen sanoisi.